Patikointi on asia, jota haluaisin harrastaa Suomessa enemmän. Autottomana helsinkiläisenä suuntaan joskus kävelemään Luukkiin ja Nuuksioon tai mukavasti metrolla Itä-Helsinkiin Mustavuorelle ja Uutelaan. Kesäisin on yritystä lähteä muualle Suomeen edes kerran kesässä retkeilemään jonnekin metsän keskelle uusille reiteille. Tavoite on yksi uusi kansallispuisto vuodessa.

Innostuin Suomen metsiin suuntamisesta viitisen vuotta sitten Uudessa-Seelannissa, jota pidän patikkamatkailun mallimaana. En ollut aiemmin jotenkin ajatellut tämmöistä pientä harrastusta. Uudessa-Seelannissa oli kivaa, kun mihin ikinä pysähdyimmekään, tuntui sieltä lähtevän joku merkitty polku. Niissä oli kerrottu, miten pitkään kiertäminen kestää ja niille oli kiva lähteä käppäilemään vaikka kahvitauon aikana. Mehän menimme Uuteen-Seelantiin nimenomaan luonnon takia ja näiden polkujen avulla pääsimme siihen tutustumaan.

Ei sitä niin vaan vieraassa maassa uskalla lähteä poluttomaan metsään tarpomaan ilman karttoja uppoamaan ojiin ja soihin päätymättä mihinkään risukkoa erikoisempaan umpikujaan. Yksi reissun upeimmista paikoista löytyi sattumalta ajaessamme jotain polkuja mainostavan kyltin ohi.

Suomessa voisi panostaa entistä enemmän merkittyihin patikkareitteihin, joita lähtisi teiden varsien P-paikoilta ja kirkonkylien keskustoista kohti puskia. Näiden ei tarvitsisi kaikkien olla metsähallituksen ylläpitämiä kansallispuistojen tapaan. Jos kunnat haluavat turisteja seuduilleen, niin ne voisivat paremmin satsata siihen, mitä niillä oikeasti todennäköisesti on. Eli ankeiden kirkonkylien ja muiden ihmisen luomien kohteiden sijaan turisteja kiinnostanee ympäröivä nätti luonto. Arvokkaat hotelliyöpymispennoset jää telttaretkeilijöistä tietysti saamatta , mutta jos turisteja halutaan saada käymään kylän rumassa S-marketissa, pitää olla jotain syytä, miksi turistit kunnan alueelle ylipäätään eksyisivät.

Monet yhdistävät vaelluksen ja muun retkeilyn vuoriin, mutta niille kapuamiset ovat aika raskasta touhua. Minusta on kivempi kävellä tasaista maastoa 20 km kuin nousta reidet maitohapoilla rinnettä 8 km. Siksi vuorien puuttuminen Suomesta ei harmita minua tämän harrasteen kannalta, vaikka vuorimaisemat ovatkin omaa luokkaansa.

Tietysti metsiin voi lähteä ilman kylttejä tai polkuja. Minä vaan olen aina inhonnut naamalle lävähtäviä hämähäkin verkkoja ja kuusenhavuja. On myös kiva kävellä ajatuksettomana eteenpäin ilman, että tarvitsisi vilkuilla karttaa ja kompassia. Ja tietää, että tietyn matkan päässä on nuotiopaikka tai määränpää, mielellään lähtöpaikka rengasreitin kiertämisen jälkeen.