Reissuhulluuteni lähti liikkeelle matkasta, joka alkoi Siperian ylittämisestä junalla vuonna 2005. Oli hauska juttu suunnata Thaimaahan lähtemällä bussilla Tennispalatsin takaa kohti Pietaria. Nuo bussit ovat liftaamisen jälkeen halvin tapa mennä Pietariin. Silloin se maksoi vain 10 euroa, nyt ehkä 20 euroa. Bussi lähti ehkä kello 11 aamulla, sitä ennen kamat oli pakattu ajoissa ja kulutin aikaa kirjoittamalla matkapäiväkirjaa. Matka Pietariin vei koko päivän. Illalla otimme vielä yöjunan makuupaikoilla Moskovaan.

Muistan tunnelman aamulla Moskovassa. Kello oli tosi vähän ja pysähdyimme asemalla aamukahville. Sen jälkeen matkoillamme olemme pyrkineet uusiin paikkoihin tullessamme istumaan ensin alas sen sijaan, että lähtisimme heti hötkyilemään jonnekin. Se on hyödyllistä etenkin silloin, kun juna-asemalla vastassa ovat toutit, jotka kamppailevat keskenään yrittäessään saada sinut asiakkaaksensa majapaikkaan tai kulkuvälineeseensä. Jos on hermostunut ja hätäinen, sitä saattaa joutua heti rynnimään jonkun toutin kanssa pitkin kaupunkia.

Moskovassa Leningradin juna-asemalla tuli epätodellinen olo, kun näin paikalliset pilvenpiirtäjät, jotka olivat kuin New Yorkista, mutta eivät kuitenkaan. Ne olivat neuvostoliittolaisen mahtipontisia. Asemarakennukset (Leningradin ja Kazanin) olivat kauniita ja vanhoja. Moskova oli suuri, mahtava, korskea ja kallis. Halpa ja töykeä majapaikkamme oli jossain lähiössä ja sinne kirjautuminen kesti tosi pitkään, kun respassa joku faksi raksutti tietojamme.

Siperian radastahan aina kerrotaan tarinoita, miten siellä hengaillaan ja jaetaan eväitä muiden matkustajien kanssa. Sellaistahan siellä oli. Puolet matkasta meidän hytissämme oli vanha pariskunta. Mummo kutitteli varpaitani, kun riiputin niitä yläpediltä. Tarjosivat jotain kuivaa makkaraa, josta jouduimme kieltäytymään, kun emme sellaista halua syödä. Heidän jälkeensä hyttiin tuli armenialainen mies, joka osti asemalta kaljat meillekin. Vanhasta matkapäiväkirjastani löysin lauseen: ”Armenialaismiehen kanssa saatiin kommunikoitua hieman paremmin, vaikka en loppujen lopuksi ihan tiedä, mitä kieltä hän meille puhui.”

Yhden kerran vain kävimme junan ravintolassa. Söimme junassa Suomesta, Moskovasta ja asemilta ostettuja eväitä. Aika ei kolmessa päivässä ja neljässä yössä tullut pitkäksi, tuijotin ulos ikkunasta ja luin kirjaa. Maisemat olivat aika samoja kuin Suomessa. Vasta Ulan Uden jälkeen aikaisin aamulla lähellä Mongolian rajaa Burjatiassa alkoi maisemissa olla vähän eksotiikkaa kukkuloineen ja aroineen. Lonely Planetin Siperian radan matkaoppaasta oli kiva lukea matkan varrelle jääneistä paikoista tietoa.

Pysähdyimme Irkutskissa, tarkoitus oli mennä Baikaljärvelle. Tulimme kuitenkin kipeäksi ja homma jäi välistä. Olisimme voineet odottaa tervehtymistämme, mutta häippäsimme koko Venäjältä, kun meille tuli vihainen mamma huutamaan huoneeseemme. Makasimme siellä kipeinä ja emme olleet maksaneet vielä tulevaa yötä. Tarjouduimme maksamaan siinä saman tien, mutta homma ei tainnut toimia niin. Siispä lähdimme kohti Mongoliaa. Baikaljärven näimme vain ehkä pimeällä junan ikkunasta.

Varsinainen Siperian rata eli Trans-Siperian rata on matka Moskovasta Vladivostokiin Tyynenmeren rannalle. Meidän reittimme olikin itse asiassa Trans-Mongolian rata, koska pian Irkutskin jälkeen Ulan Uddesta juna lähti etelään kohti Mongoliaa. Vladivostokiin olisi Ulan Udden kohdilta ollut vielä yli 3000 km matkaa.

Parhaat tiedot Siperian radasta saanee Pallontallaajien foorumilta.

Vuonna 2005 matkasta Helsinki – Ulan Bator tuli ainakin seuraavia kuluja:

• bussi Helsinki – Pietari 10 euroa/hlö
• juna makuupaikoilla Pietari – Moskova 15-16 euroa/hlö
• buffet moskovalaisessa kasvisravintolassa 6 euroa
• hostellihuone Moskovassa 45 euroa 2 henkilöltä
• juna makuupaikoilla 4 hengen hytissä (kupe) Moskova – Irkutsk 130 euroa/hlö
• hotellihuone Irkutskissa 2 hengeltä 30 euroa
• juna Irkutsk – Ulan Bator 45 euroa

Lue myös:
Ulan Batorissa kannattaa käydä temppeleissä >>
Mongolian luontoa Tereljissä >>