Siperian radan matkamme kääntyi vuonna 2005 etelään kohti Mongoliaa hieman Irkutskin jälkeen. Valitsimmme tämän reitin kohti Kiinaa sen sijaan, että olisimme posottaneet Tyynenmeren rannalle Vladivostokiin asti tai valinneet Mongolian kiertävän reitin Pohjois-Kiinan Harbinin kautta.

Vaikka Pekingiä pohjoisempi Kiinakin on varmasti kiinnostavaa, niin luulen Mongolian olevan kokemisen arvoinen. Ainakin minä haluan sinne uudestaan, Siperian radan kautta tottakai.

Ulan Bator on varmasti muuttunut seitsemässä vuodessa. Käydessämme se oli unelias pieneltä vaikuttava kaupunki. Siellä oli yksi isompi kylän raitti, jonka varrelta löytyi ehkä kaksi turisteille suunnattua ravintolaa. Olen tainnut lukea, että nykyään Ulan Batorissa olisi autoja ruuhkaksi asti, mutta tuolloin ongelmaa ei ollut.

Ulan Bator vaikutti kaupunkina keskeneräiseltä, mutta tämä saattoi johtua kaiken harmaudesta. Tämä harmaus ei varmaankaan ole muuttunut ainakaan parempaan päin, kaupunki on täynnä kaupunginlaidan jurtista tulevaa savua (lue lisää asiasta Pakomatkaajien blogista).

Majapaikan hankinta oli helppoa, koska junan tullessa asemalaiturilla oli vastassa pari majapaikan tarjoajaa. Majoituimme kerrostalossa sijaitsevan perheasunnon yhteydessä olevaan uuteen hostelliin, jossa parasta oli se, että siellä oli ihanan lämmintä. Kolean lokakuisen ilman kestää, kun pääsee kunnolla lämpimään sisälle.

Majapaikan lähellä oli National Department Store, josta saimme helpoiten ostettua ruokaa. Ulan Batorisa oli enemmän kaikkea kuin Irkutskissa. Tuossa isossa tavaratalossa oli kaikkea, ylimmässä kerroksessa myytiin kaikkea kansallisperinteistä tavaraa, kuten kansallispukuja ja taidetta.

Kansallispuvut olikin mielenkiintoinen juttu, joihin pääsi tutustumaan tarkemmin Mongolian kansallismuseossa. Osoittautui, että Star Wars -leffojen kuningatar Amidalan ulkoasu oli kopioitu perinteisestä mongolialaisesta puvusta ja meikeistä. Kaikkea jännää.

Jännintä Ulan Batorissa oli temppelit. Ne kuuluvat varmasti kaikkien turistien käyntikohteeksi ja ovatkin omaa luokkaansa. Tiibetistä ja Pohjois-Kiinasta löytynee samanlaisia. Esteettisesti tykkään niistä enemmän kuin ylivärikkäistä ja prameista Thaimaan buddhatemppeleistä.

Kiertelimme kaupunkia summamutikassa, ja lamabuddhatemppeli oli hyytävä kokemus. En tiennyt ennessään, että laupeassa buddhalaisuudessakin esiintyy moisia helvettiä esittäviä kuvaelmia. Eikä helvetti ollut vain tulta, kipinöitä ja sapeleita, vaan myös jäisiä luolia, joissa ihmiset paleltuivat kuoliaaksi. Tämmöiseen kylmää vihaavaan voisivat moiset jäätävät loukot tehota tulista pätsiä paremmin!

Mongoliassa kiinnitin huomioni siihen, miten naisilla oli pitkät, suorat, upeat paksut mustat hiukset. Muutenkin naiset olivat jotenkin upeita ja jylhiä. Venäjän jälkeen meininki tuntui ihanan ystävälliseltä ja rennolta. Pärjäsimme myös englannilla paremmin.

Mongolialaisethan vetävät paljon hevosen lihaa ja hevosen maitoa. Paikallista ruokakulttuuria en siis kokenut lainkaan. Sen sijaan kiinalaiset ravintolat olivat pelastus (kuten tämän  jälkeen kovin monessa muussakin matkakohteessa). Ulan Batorissa saimmekin ihan mahtavan isoja herkullisia annoksia. Jos tilasimme kiinalaisessa paistettua munakoisoa, paksoita tai tofua, saimme isot kasat näitä halvalla. Korealaisia ravintoloita oli myös paljon, mutta niistä emme saaneet mitään, vaikka hostellimme pitäjä oli kirjoittanut meille lapulle mongoliaksi ”ei lihaa”.

Kustannuksia vuonna 2005:
juna Irkutsk – Ulan Bator 1750 rupia/hlö 4 hengen kupe-hytissä
juna Ulan Batorista Kiinan rajalle 28 000 tögrögiä/hlö
majoitus Ulan Batorissa, oma huone, yhteiset vessat 12 euroa/2 hlö

Juttuja samalta matkalta vuodelta 2005:
Siperian radan muistoja
Jangtsen risteily vuonna 2005 ennen joen nousua
Tubingia traktorin renkailla jokimaisemissa (Vang Viengin osuus)