Suomessa jo pikkulapset sanovat ”minä ite” ja haluavat yrittää selviytyä itse erilaisista pulmista. Jo ekaluokkalaiset haluavat olla vaikkapa Särkänniemessä kaverin kanssa kahdestaan niin ettei aikuinen kulje mukana. Suomalaisessa kulttuurissa on itsestään selvää, että itsekseen pärjääminen ja riippumattomuus toisista ihmisistä ovat tavoiteltavia ja hienoja ominaisuuksia. Jotenkin ei tule mieleenkään etteikö olisi arvokasta kyetä toimimaan itsekseen ja itsenäisesti.

Mutta monissa, ellei kaikissa, Aasian maissa ajatellaan eri tavalla. Thaimaalaisissa työpaikoissa käsittääkseni kaikki lähtevät kerralla lounaalle ja ylipäätään asioita on tapana mennä hoitamaan porukalla (ks. esim. kuvailua täältä). Katja Tukiaisen mainiossa Postia Intiasta -sarjakuvakirjassa intialainen lääkäri ihmettelee hieman paheksuen ”eikö teillä länsimaalaisilla ole kavereita kun te tulette aina yksin lääkäriin”. Yrittäessäni kirjoja lukemalla tutustua thaikulttuuriin olen törmännytkin siihen selitykseen, että itsenäisyys ei ole asia mitä pidettäisiin oikein missään arvossa tai että olisi tavoiteltavaa osata tehdä asioita itsekseen.

Tämä itsenäisyysasia liittyy tietysti laajempaan jakoon yhteisöllisistä ja yksilöllisistä kulttuureista. Hippinäkökulmasta yhteisöllisyyttä pidetään hienona asiana ja ilman muuta Suomessa tarvittaisiin enemmän sosiaalisia turvaverkkoja ihmisille. Mutta en tiedä onko maailmassa yhteisöllisiin luettavia kulttuureita, joissa ei samalla olisi ahdistavan tiukka sosiaalinen normisto.

Luin keväällä M. Elaine Marin kirjan Paper Daughter, joka kertoi yhdysvaltoihin perheensä kanssa muuttaneen kiinalaistytön tarinan. Yhteisöllisyys heidän perheessään merkitsi sitä, ettei yksilön, eli tämän lapsen, tarpeilla ollut väliä. Yksilöiden tehtävä oli tehdä työtä perheen ja suvun sekä laajemman kiinalaisyhteisön eteen. Jokainen teko oli merkityksellinen vain sen kannalta, mihin valoon se asetti yhteisön.

Yhteisöllisyys ei kirjan maailmassa kuitenkaan käsittänyt kaikkia kanssaihmisiä, vaan raja ”muiden” ja ”meidän” välillä oli suuri. Tytön äiti ei nähnyt mitään arvoa sillä, että tytöllä olisi kavereita, koska perhe oli tärkein. Äiti arvostelikin tyttöä siitä, että hänellä oli ”no sense of home”, koska hän olisi halunnut viettää aikaa poissa kotoa tai heidän kiinalaisesta ravintolastaan. Koulunkäynnin ainoa tarkoitus oli oppia mahdollisimman paljon tietoa ulkoa. Äidin näkemyksen mukaan kaikkein suosituin lapsi oli se, jolla oli parhaat arvosanat. Toisaalta tytön olisi pitänyt jättää menemättä Harvardiin, koska se oli liian kaukana kotoa.

Tällainen ajattelu on niin käsittämättömän kummallista ja kamalaa, että seuraavaksi täytyykin hankkia samasta aiheesta kertova kirja Battle Hymn of the Tiger Mother. Luin kirjan esittelyn, joka kuvasti kirjoittajan ankaran kiinalaisen kasvatustavan tähtäävän huipputuloksiin, muttei onnellisuuteen. Siitä tuli mieleeni, että aasialaisia kulttuureja ei voi kuitenkaan niputtaa yhteen. Kiinalaisen ja thaikulttuurin välillä taitaa olla iso ero, koska thaimaalaisten mielestä kaiken pitää olla sanuk eli kivaa.

Jos muutan jonain päivänä Thaimaahan, en varmaan koskaan opi ymmärtämään ihmisiä siellä. Mutta hei, en ole koskaan Suomessakaan ymmärtänyt vaikkapa sellaisia ihmisiä, jotka jo yläasteikäisinä tai jo nuorempina suhtautuvat kaikkeen konservatiivisesti. Tässäkin tekstissä yritin olla ilmaisematta asioita siten, että Suomessa tai missään muussakaan maassa olisi muka vain yksi kulttuuri.