Pohjois-Balilla Kalibukbukin rannalla satoi vuonna 2010 yhtenä päivänä kovasti. Hotellimme portin pielessä oli läpimärkä koiranpentu, joka yritti kiivetä ylöspäin seinämää, jotta pääsisi portin saranoiden alle suojaan. Se itki ja tärisi, mutta minulle se vain äksyili vauhkona. Huomasin pennussa olevan paljon punkkeja. Toinen meistä totesi, ettei ole koskaan nähnyt mitään niin surkeaa kuin punkkipentu sateessa.

Ajattelin viedä pennun eläinlääkäriin, mutta tuntui vähän hankalalta ajatukselta ottaa ja viedä jonkun koira tuosta vain. Menin kysymään läheisestä puodista, josta olimme aiemmin päivällä vuokranneet snorklausvälineet, että tietävätkö he onko pieni vaalea koiranpentu jonkun koira. Heti tärppäsi, eli heille oli sinä aamuna tullut pentu. Sovin yrittäväni tuoda pennun heille, koska se ei ollut ihan tolpillaan sateessa.

Haimme sitten hotellihuoneestamme pyyhkeen, jonka avulla pyydystin pennun ilman, että se pääsi puremaan. Pennun kotona huomasimme sen tosiaankin olevan ihan täynnä punkkeja. Menin hakemaan pinsetit huoneestamme ja ryhdyimme toimeen. Yksi piti pientä rimpuilevaa pentua paikoillaan takaa, yksi piti pennun kuonosta kiinni pyyhkeen avulla ja uusi omistaja ryhtyi nyppimään punkkeja. Laskimme pennussa olleen 40-50 punkkia! Se oli siis aivan täynnä niitä etenkin korvista.

Vaikka operaatiomme oli varmasti epämiellyttävä, niin olimme sen jälkeen todella hämmästyneitä, että pentu ikään kuin kesyyntyi tuona aikana. Punkin nyppimisen päätteeksi se istui tyytyväisenä uuden omistajan sylissä, vaikka tuntia aikaisemmin pikkuinen oli vauhko ja ehkä valmis puremaan ketä vain kuka siihen koski.

Tuosta tapauksesta tuli valtavan hyvä mieli ja sen jälkeen minusta on tullut maailman koirien hovipunkinpoistaja eli pienestä rapsuttelusta seuraa yleensä punkkitarkastus. Apu se on pienikin apu 🙂