Tutustuin juuri mielenkiintoiseen uuteen matkablogiin, Pakomatkaajiin. Kyseessä on vähän ammattimaisempi blogi, sillä matkaajat ovat saaneet sponsoreita reissulleen ja tekevät ilmeisesti Neloselle matkaohjelmaa samalla. Olen selvästikin kohdeyleisöä, joskin ehkä vanhempaa sorttia, jonka olisi jo pitänyt hankkia lapsia ja vakityöpaikka pakomatkan suunnittelun sijaan.

Nyt pakomatkaajat ovat ylittämässä Siperiaa junalla ja matka jatkuu ainakin Mongoliaan, Kiinaan, Vietnamiin, Thaimaahan ja Laosiin. Heillä on kolme kuukautta aikaa, mikä itse asiassa vaikuttaa mielestäni liian lyhyeltä ajalta varsinkin, kun heiltä menee aikaa myös ohjelman tekemiseen ja harkittuihin Facebook- ja blogipäivityksiin. Me käytimme vuonna 2005 kolme ja puoli kuukautta samaan matkaan, josta jätimme Vietnamin pois. Vietnam vaatisi kuitenkin vähintään pari viikkoa aikaa ja paljon energiaa. Mutta tekijöillä on varmasti syynsä etenemistahtiinsa eivätkä jumiitu Thaimaahan toisin kuin me.

Blogissa on joitain kirjoituksia jo ennen heidän nyt marraskuussa alkanutta reissuansa. Matkaajat Nina ja Jouni ovat tehneet urakalla valmistelutöitä. Heidän matkapäiväkirjansa tuskin jää asteelle ”sit tehtiin sitä ja tätä”, vaan se tulee varmasti sisältämään paljon viittauksia ja linkkejä tutkimuksiin, videoihin ja ilmiöihin.

Blogi palauttaa pinnalle reppureissareita tuomalla esiin, millaista massaturismia Kaakkois-Aasian kierros tänä päivänä on. On hienoa, jos bloggaajat onnistuvat tuomaan hyviä pointteja esiin backpackerghetoista, -kohteista ja -touhusta ylipäätään. Kaakkois-Aasian yleiset kohteet ovat kivoja, mutta mielestäni reissaajien pitää tietää, että ne eivät ole kovin autenttisia, alkuperäisiä, uniikkeja ja erikoisia kokemuksia.

Helpoissa ja kauniiksi todetuissa paikkoissa käymiset ovat ihania kokemuksia, mutta koko ajan menemme siihen suuntaan, että kaikissa paikoissa kohtaamme samat asiat. Kannattaa lukea aiheesta blogin juttu Mikä ihmeen Banana Pancake Trail? Me reissaajat saamme ikävää aikaan ja siitä voi lukea blogin jutun Suuri reppureissausparadoksi.

Madventures meni mielestäni selvästi seuraavaan suuntaan:

• Ensimmäisellä tuotantokaudella esiteltiin reppureissaajia, ikään kuin esiteltiin suomalaisille, että tällaistakin on ja voi tehdä.
• Seuraavalla tuotantokaudella madventuresit olivat jo kyllääntyneitä reissaritarinoihin ja siirtyivät esittelemään kiinnostavia ilmiöitä eri puolilla maailmaa.
• Kolmannella, englanninkielisellä tuotantokaudella he eivät enää halunneet esitellä jänniä kohteita, vaan sen sijaan suuntasivat epämiellyttäviin paikkoihin, joihin harvempi haluaisi edes mennä.

Pakomatkaajat esittelevätkin ”post-Madventures”-näkökulmaa. Ehkä nimenomaan päivitystä Madventuresin ensimmäiseen tuotantokauteen, josta taitaa alkaa olla aikaa kymmenisen vuotta. Tuona aikana suomalaisetkin nuoret ovat uskaltautuneet maailmalle esimerkiksi ruotsalaisten jalanjäljille. Tykkään tästä esittelystä ja odotan uusia oivalluksia ja hyviä kiteytyksiä. Hyvää reppureissublogia ei ehkä voi kirjoittaa olematta kriittinen.