Kävimme kesällä 2011 tutustumassa Norjan Lofootteihin ja Vesteråleniin. Samalla menimme valassafarille katsomaan kaskelotteja. Kaskelotit ovat vähän eri näköisiä kuin muut valaat, koska niillä on iso pää, joka on lähes täynnä rasvaa. Tämän rasvan takia kaskelotteja on tapettu paljon, on haluttu lamppuihin öljyä ja muuta mukavaa.

Kohteeksemme otimme Andøyan saaren kärjessä olevan Andenesin. Myös ainakin Støsta Vesterålenissa järjestetään  kaskelottisafareita, mutta sieltä taidetaan matkata samaan paikkaan kuin Andenesin safarit ja matka kestää monta tuntia. Ei kovin mukavaa hyisellä merellä.

Ajoimme Andesiin saaren länsirannan maisemareittiä ja yritin sieltä jo tähyillä merelle valaiden takia. Vaan ei niitä siellä taida sillä tavalla bongata. Kaskelotit eivät uiskentele pitkin rantoja, vaan niillä on tietty kohta meressä, meren alainen vuono (Bleikin kanjoni), jossa ne tykkäävät käydä. Eli noin tunnin veneajelun päässä Andenesista meressä on syvä kohta, jonka kaskelotit ovat katsoneet hyväksi paikaksi kalastaa jotain tiettyjä kaloja tai mustekaloja. Muutoin valassafaritkin olisivat aikamoista hakuammuntaa, ellei kaskelotteja kävisi jossain tietyssä paikassa.

Andenesissa taisi toimia vain yksi valassafarifirma, jonka retkelle teimme varaukset muistaakseni edellisenä päivänä puhelimitse. Tulimme ajoissa valaskeskukseen, jossa päästiin hintaan (noin 120 euroa/hlö) sisältyen tutustumaan valasmuseoon. Siellä liikuttiin kunnon turistien tavoin oppaan kanssa ryhmässä. Onnistuimme varmaan taas loukkaamaan jotakuta, kun emme olisi halunneet tutustua museoon oppaan perässä. Samat oppaat olivat myöhemmin mukana safarilla.

Ennen laivaan menoa oli mahdollista ottaa tarjolla oleva pahoinvointipilleri ja sitten mentiin veneelle. Minä päätin olla uhraamatta hetkeäkään kalliista tähystysmatkasta kameran kanssa sähläämiseen, joten jätin kuvieni ottamisen kumppanilleni.

Kiikaroin koko ajan merta nähdäkseni valaita. Niitä alkoi kuitenkin näkymään vasta Bleikin kanjonilla. Veneet voivat kaikuluotaimilla todeta kaskelotteja olevan syvyyksissä, mutta niiden näkeminen on kai vain tähystyksen tulosta.

Oli hienoa nähdä ensi kerran kaskelotin selkä. Vielä hienomman näköistä oli, kun ne lopuksi aina sukelsivat klassisesti siten, että pyrstö nousee pystyyn ja uppoaa.

Kaskelotteja ei siis pysty näkemään mitenkään kokonaisina, vaan ne kelluvat pinnassa ehkä muutaman minuutin siten, että selkää näkyy ehkä viisi metriä, tai kukaties 10 metriä, vaikea arvioida. Välillä ne saattavat suihkuttaa vettä. Kun selkää tarkkailee kunnolla, voi huomata, että kohta kaskelotti sukeltaa. Selkä lähtee liikkeelle, ehkä hieman köyristyy ja lopulta pyrstö onkin upeasti näkyvillä. Kaskelotti sukeltaa pystysuorassa ja käy kilometrien syvyyksissä.

Merellä oli kylmä, ja toisaalta olin helpottunut kun lähdimme palaamaan, koska on vain niin epämiellyttävää olla kylmillä merillä. Joku ehkä saa jotain elämyksiä elämän kovuudesta viimassa. Minä toivon seuraavan kerran näkeväni valaita jossain lämpimämmässä. Nyt näimme muutaman kaskelotin. Laiva oli ok, siellä ei ollut liikaa muita turisteja, vaikka pakkauduimmekin aika tiiviisti aina sinne, mistä valaita pystyi näkemään. Matkaan kuului pieni ruokailu (kuumaa kasvislientä ja joku sämpylä).

Valastietämykseni kasvoi valtavasti tuolla reissulla. Ennen en ole tiennyt paljoakaan millaisia valaita on, minkä verran niitä on ja mitä eroja niillä on. Valasmuseo oli hyvä juttu ja reissun jälkeen surffailin paljon netissä valaita tutkien.

Olisi ollut hienoa päästä näkemään myös miekkavalaita, mutta ei ollut niiden aika. Niitä onnistuu parhaiten näkemään vasta joskus loka-marraskuussa. Se ei ole ihan otollinen vuodenaika matkailuautoilulle Pohjois-Norjassa.