Tutustun reissuissa aina erityisellä innolla paikallisiin hedelmiin. Bergamontti oli Tunisian reissulla uusi hedelmätuttavuus. Ennen olin kokenut sitä vain bergamontintuoksuisissa suihkugeeleissä ja hajusteissa. Sitruksellehan se tuoksuu, mutta jossain vaiheessa taisin epäillä, että ehkä se on vain joku sitruksen tuoksuinen kasvi sitruunaruohon tapaan, koska en itse hedelmään ollut päässyt missään tutustumaan.

Ensimmäisenä Tunisian iltana kaupassa luulin ostavani hieman kuhmuraisia sitruunoita. Niiden kuori tuoksui ihanalle, mutta niistä puristettu mehu ei maistunut oikein miltään vissyn seassa. Maistoin sitten hedelmää, joka osoittautui hyvin miedoksi. Se näyttää sisältä vaalean keltaiselta mandariinille. Kaupassa luin, että kyseessä olikin bergamontti. Hedelmän mieto maku ei vastaa kuoren tuoksua. Näitä tykkäsin sitten syödä vaihtelun vuoksi.

Minulle ihan uusi hedelmä oli kvitteni (ranskaksi nimeltään coing, englanniksi quince). Se oli kuin iso päärynä, mutta se oli syötynä kovempi eikä makea ja se oli niin kuivakkaa, että suorastaan kuivasi suuta. Ihmettelin mitä sillä tehdään. Jossain kuitenkin oli kvittenihilloa myynnissä, joten kai siitä jonkunlaista hilloa sentään saa tehtyä sokerin kera. Ja luulen syöneeni kvitteniä turkkilaisissa buffeteissa. Niissä salaattipöydässä on säilöttyjä vihanneksia, joukossa on yleensä ainakin kaalia, porkkanaa ja paprika. Mukana on usein ollut sellaista vaaleaa rapsakkaa vihannesta, jonka olen arvellut  olevan jonkunlaista retikkaa. Nyt luulen sen olevan kvitteniä.

Tunisin seudulla on ranskalaisia Carrefour- ja Monoprix-marketteja. Kuten muuallakin Tunisissa, näissä kaikki tekstit olivat sekä ranskaksi että arabiaksi. Lähi-Carrefourissa ihan tavallinen vaalea greippi oli nimetty pomeloksi. Tarkistin taas kerran wikipediasta, että ranskaksi näitä kahta eri hedelmää nimitetään puhelikielessä ristiin ja miten sattuu, riippuen ranskankielisestä maasta.

Olen yrittänyt muistella, missä olen joskus syönyt paljon kaktusviikunoita. Ehkä Kreikassa. Muistan, että niistä irtosi kuori helposti, mutta kuoresta tarttui sormiin piikkejä, ja silloin niitä ajautui suuhunikin. Näitä hedelmiä sai nyt Tunisiasta.

Yritin olla varovainen piikkien kanssa ja keräsin hedelmiä pussiin kaupassa toisen pussin avulla. Silti sain piikkejä käsiin, mutta pinseteillä sain noukittua ne pois. Hedelmät piti kuoria koskematta niihin käsin, eli pidin haarukkalla kiinni ja veitsellä leikkasin kuoret pois. Nämä olivat suurimmaksi osaksi viininpunaisia sisältä, mutta joukossa oli jokunen oranssikin. Makua kuvailisin kurkun ja päärynän sekoitukseksi, joukossa on isohkoja siemeniä.

Paikalliset hedelmät ja vihannekset olivat halpoja, mutta esimerkiksi tuontibanaanit olivat samanhintaisia kuin Suomessakin. Kauppalaskut olivat yleensä puolet siitä, mitä laskut olisivat Suomessa olleet. Kaupassa kannatti olla tarkkana, että valitsi halvempia paikallisia kalliimpien tuontitavaroiden sijaan. Purkkipapuja sai noi 1,5 dinaarilla, mutta vieressä saattoi olla vastaavaa tuotetta noin 3 dinaarilla.

Muu ruoka kuin hedelmät

Soijamaitoa oli kaupoissa, mutta kalliilla. Ranskalainen soijamaito (soijapavutkin olivat kasvaneet Ranskassa) oli kallista, yli 7 dinaaria, eikä muita soijatuotteita näkynyt. Pavuilla ja pähkinöillä siis mentiin.

Papuhyllyssä myytiin tosi hyvää purkkihummusta, parempaa kuin Suomesta yleisimmin löytyvä merkki, johon pitää itse lisätä valkosipulia ja sitruunamehua. Näissä Tunisian purkkihummuksissa oli mausteet valmiina ja niihin oli hyvä dipata kurkkua ja paprikaa.

Kaupasta ostin myös malsouka-lettuja, joita käytimme tortillatyyliin laittamalla täytteeksi hummusta ja vihanneksia. Oikeasti noista hyvin ohuista, aivan riisipaperia muistuttavista letuista tehdään tunisialaisia briq-leivonnaisia makein tai suolaisin täyttein. Täyttämisen jälkeen nämä yleensä paistetaan paljossa öljyssä.

Kaduilla myytiin herkullisia tuoreen oloisia manteleita. Suomessa myytävissä kuivissa manteleissa ei yleensä ole samaa makua, johon olen tutustunut manteliaromeissa. Sitä makua ja hajua kutsutaan kai karvasmanteliksi. Näistä kaduilla myytävistä kosteista manteleista löytyi tuo maku.

Yritin netistä selvittää, onko tuo maku huono juttu, eli tarkoittaako maku sitä, että näissä manteleissa olisi suurina määrinä syötynä vaarallista karvasmanteliöljyä. Tämä jäi selviämättä. Sen sijaan löytyi mielenkiintoinen juttu siitä, millaisia ihan tuoreet  nuoret mantelit oikeasti ovat ja miten kuivina myytäviä manteleita kasvatetaan. Ehkä nämä Tunisissa myytävät katumantelit ovat vain kostutettuja, melko uusia manteleita.

Kuten Laosissakin, ovat ranskalaiset jättäneet Tunisiaan jälkeensä täytetyt patongit. Kummassakin maassa on niihin kehitelty paikalliseen ruokatarjontaan sopivat täytteet.

Tunisissa kasvissyöjälle ehkä helpoin ruokailutapa kaupungilla on syödä täytettyjä leipiä. Ravintolat kutsuvat näitä mm. sandwicheiksi, vaikka leipä olisikin sandwich-paahtoleipää muhkeampaa. Niihin oli yleensä tarjolla kaalisalaatteja, tabouleh-tyyppistä persiljasalaattia ja harissatahnaa. Parempi kuin ei mitään.

Yleensä samoissa ravintoloissa oli myytävänä täytettävien leipien lisäksi myös paistettua kanaa ja ranskalaisia. Pitää vaan vakuuttaa tiskillä, että haluaa vain niitä täytteitä, joita osoittaa. Tunisiassa vaatimaton ranskantaitoni oli hyödyllisempää kuin koskaan aiemmin missään.

Couscousia sanotaan Tunisian ja koko Maghrebin (Tunisia + Marokko ja Algeria) kansallisruoaksi. Sitä söin kuitenkin vain ruokailessani Maailman sosiaalifoorumin ruokalassa, josta sai kasvisruokaa. Muualla couscous ei houkutellut, koska sitä olisi pitänyt päästä syynäämään mahdollisen lihan tai kalan takia. Yleensä couscous-astiat olivat ravintoloissa hankalasti lasin takana nähtävissä. Luin myös, että perinteisesti couscous valmistetaan höyryttämällä siivilässä, jonka alla kattilassa samaan aikaan keittyy mahdollisesti lihaisa kastike. Sillä tavalla maustuneen couscousin syöminen ei napannut.

Muut Tunisia-jutut >>

Etsi kasvissyöntiaiheisia juttuja muista maista >>