Päädyin kouluvierailulle intialaisittain pienehkössä Ichalkaranjin kaupungissa isäni vanavedessä. Toivoin että olisin saanut vain valokuvata taustalla vähän näkymättömänä, mutta eihän semmoinen Intiassa onnistu. Poseerasin itse kuvattavana enemmän kuin mitä itse ehdin sihtailla.

Tarkoitus oli mennä katsastamaan kouluun projektivaroin ostettuja pulpetteja ja myös esim. vedenpuhdistussysteemiä ja luokkatiloja. Vastaanotto oli hulppea, oli juhlapukuisia lapsia, jotka soittivat ja laittoivat otsiin punaiset bindi-täplät ja ruusukkeet rinnuksiin. Maahan oli taiteiltu värikkäästä hiekasta rangoli-kuvioita.

Hämmentävintä oli lopuksi, kun lapset halusivat meiltä nimmareita. Olivathan oppilaat jo aiemminkin aidosti innoissaan vilkutelleet, hälisseet ja toivoneet tulevansa kuvatuiksi. Mutta nimmareiden kirjoitus oli jo ihan liikaa, ehkä semmoista pelleilyä, lapsista sellainen häsläys voi olla kivaa. Kai itsekin ala-asteikäisenä pienessä elinpiirissä olin kiinnostunut aina ketä tavallisuudesta poikkeavia tapauksia koulullani kävi.

Koulussa oli yli tuhat oppilasta ja sen takia koulua käytiin sekä aamu- että iltapäivävuorossa, jotta kaikki mahtuisivat mukaan.