Kun ulkona on kevätsää ja aurinko paistaa, tulee huono omatunto olla sisällä. Tervehenkisimmät ihmiset lähtevät silloin pelaamaan palloa puistoon tai mitä ikinä nyt vaan. Minä kävelen kaupungissa kahvilaan ja istun siellä. Kahvilassa tuntee olevansa ihmisten ilmoilla eikä kotona nyhjäämässä. Silti siellä voi tehdä sitä mitä kotona tekisi, eli räplätä tietokonetta, mutta silti tuntea lähteneensä jonnekin ”kun nyt on niin hieno sää”.

Voisihan sitä puistossakin istua. Mutta minä olen niin hirveän vanha ja raihnainen, ettei selkäni tykkää maassa istumisesta. Ja se maa on ihan kylmää tähän aikaan vuodesta. Ja kevät ja yleensä aikalailla koko kesäkin Suomessa on sellaista, että tulee vilu heti kun aurinko menee pilveen. Hieno sää voi Suomessa tarkoittaa myös kylmää säätä.

Menen siis kahvilaan ja tilaan Helsingissä 4 euron laten. Huomasin juuri, että Tampere on tässäkin halvempi kaupunki. Ja jotenkin tuntuu, että Tampereella olisi kokoonsa nähden ehkä parempi vegaanitarjonta kuin Helsingissä? Semmoisen vaikutelman ainakin saa, kun käy yhtenä päivänä Tammelan torin laidalla kasvisravintola Gopalissa nauttimassa taivaallisen porkkanakakun kahvin kanssa ja toisena päivänä viereisessä korttelissa Kahvilla-kahvilassa syömässä vegaanisen suklaakakun ja latten.

Tykkään Gopalin seisovan pöydän salaateista ja intialaisista ruoista. Toki intialaista ja muuta aasialaista kasvisruokaa on Suomesta muutenkin helppo saada ja siksi minusta tietysti tuntuu hienolta, jos joskus voi ulkona syödä vegaanisia kakkuja, lasagnea ja hampurilaisia. Mutta loppujen lopuksi syön salaattien lisäksi mieluiten Aasian ruokia ja muita ruokia silloin tällöin vaihtelun vuoksi. Kun joskus joku sanoo hänen henkisen kotimaansa olevan siellä ja siellä, niin minun kulinaristinen kotimaani on Thaimaa ja välillä Intia, Kiina, Japani ja Indonesia.