Olen saanut matkustella keskivertoa enemmän jo vauvasta asti. Varmaankin yksivuotiaana kävin Floridassa ja Kanarialla. Perhematkat olivat yleensä vuosittaisia kahden viikon pituisia kaukomatkoja, viikon pituisia kaupunkimatkoja Eurooppaan tai automatkoja.

Teininä minua ei enää huvittanut matkustella vanhempieni kanssa ja matkailu jäi vähemmälle. Menin reilaamaan ensi kerran 17-vuotiaana ja sitä tein yhteensä kolme kertaa. Reissuissani silloin oli aika erilainen ote kuin nykyisin. Sen sijaan, että olisin vakoillut roomalaisten espressobaarikäyttäytymistä, etsin punkkareita, keikkoja, mielenosoituksia ja vallattuja taloja. Se oli sosiaalista matkustelua, jossa tutustui paikallisiin. Nykyisin pidän etäisyyttä ja tarkkailen ennemmin kuin osallistun.

Vajaa kymmenen vuotta sitten menin ensimmäisen kerran Intiaan ja olin Goalla ja Mumbaissa viitisen viikkoa. Silloinkaan ei vielä mopo lähtenyt käsistä. Vuonna 2005 vietin vajaa neljä kuukautta Venäjällä, Mongoliassa, Kiinassa, Laosissa, Thaimaassa ja Malesiassa, ja siitä se sitten lähti. Sen jälkeen erityisesti Aasia on vetänyt puoleensa ja sinne olisi päästävä pitkiksi ajoiksi. Sitä ennen tuommoista backpackerelämää ei ollut tullut ajateltua. Varsinkaan sitä en ollut tiennyt, miten halpaa se voi olla.

Tuota aiemmin Suomen talvetkaan eivät rieponeet niin pahasti eikä työelämä vienyt mehuja siinä määrin kuin se nykyisin tuntuu vievän. Aiheuttivatko reppureissukokemukset sen, että Suomi alkoi näyttää ankeammalta paikalta, josta on päästävä pois? Vai oliko se vain iän tuomaa kyllästymistä?

Sen matkan aloitus, josta reissuhimoni alkoi:
Siperian radan muistoja >>