Uuden-Seelannin pohjoissaarella olevassa Tongariron kansallispuistossa on maan suosituin päivässä käveltävä patikkareitti. Pohjoissaari on vähemmän vuoristoinen kuin eteläsaari, mutta sielläkin keskellä saarta kohoaa nämä vuoret, joissa on kaksi vanhaa tulivuortakin.
Ajoimme edellisenä päivänä Taupo-järveltä Tongariron kupeessa olevaan Whakapapan kylään. Leirintäalue sijaitsi ihan kylässä, jossa oli myös keskus, josta sai tietoa seudun kävelyreiteistä. Siellä selvisi, että suosituin reitti on Tongariro Crossing ja että sen loppupää on eri kuin alkupää. Se ei siis ole rengasreitti.
Reitin alkupäähän järjestetään kuljetuksia ja loppupäähän noutoja. Viimeinen aamun kyyti reitin alkuun oli lähtenyt jo yhdeksältä aamulla, joten saapumispäivänä käppäilimme vain lyhyemmän 2,5 tunnin Silica Rapidsin kävelyn, joka alkoi ja päättyi Whakapapan kylään.
Seuraavana päivänä lähdimme kahdeksalta kyydillä Tongariro Crossingin 7,5 tunnin ja 18,5 kilometrin matkalle. Reitti oli vaihteleva, ensin tunti aika tasaista kävelyä pienemmin nousuin. Oli tammikuu 2008 ja vähän viileä aamu. Sitten tuli reitin pahin ponnistus, eli 45 minuuttia vienyt Devils Staircase-nousu, joka oli jyrkähköä kivikkoa.
Tämän jälkeen hyväkuntoisimmat ja ajoissa liikkeelle lähteneet voisivat lähteä 3 tunnin pyrähdykselle Mount Ngauruhoelle, joka on Tongariron vuorista keskimmäinen, perinteisen muotoinen vuori.
Me jatkoimme etenemistä tasaista eteläistä kraateria pitkin liukkaalle nousulle, jossa kunnon retkeilykengät olisivat ehkä pitäneet paremmin pikkukivien päällä. Minähän olin reissussa pelkissä vedenkestävissä crocseissa ja pari päivää aiemmin ostin jotkut lenkkarit pärjätäkseni paremmin kävelyillä.
Irtohiekkaisen nousun päässä oli punainen kraateri, jossa oli sellaista punasävyistä alarinnemaisemaa. Se ei ollut mikään selvästi kraatterin näköinen aukko. Toiseen suuntaan avautui ihanimmat maisemat, kolme ihanan turkoosin väristä pikkulampea, Emerald Lakesit. Niihin ei ikävä kyllä voinut mennä uimaan, koska olivat rikkipitoisia. Niitä ihastellessa söimme eväitä.
Tämän jälkeen käveltiin suurelle siniselle järvelle, jossa ei myöskään saanut uida ja sitten alkoi alamäki. Kaukaa haistoimme, että jossain on tulossa jotain vulkaanista höyryä ja siellähän oli semmoinen pieni höyrylaakso.
Kävelyn viimeinen tunti oli kivaa metsikköä puroineen. Lopussa oli parkkipaikka, jonne jäimme monien muiden kanssa odottelemaan kyytiä. Uusista kengistä johtuen jalkani olivat tietenkin rakkuloilla ja varpaat kipeät. Mutta oli mielettömän hieno kävely maisemineen.
Kävelyn jälkeen noin viideltä iltapäivällä lähdimme ajamaan eteenpäin, mutta auton ikkunasta saimme vielä ihailla näitä hienoja vuoria. Yöksi menimme Uuden-Seelannin kumisaappaanheiton pääkaupunkiin Taihapeen. Sitä seuraavana päivänä ajoimme söpöissä kumpuisissa lilliputtimaisemissa pääkaupunki Wellingtoniin.
Muu juttu liittyen patikointiin Uudessa-Seelannissa:
Patikointireitteihin mallia Uudesta-Seelannista >>
Muita juttuja tulivuorista:
Vesuviuksella pääsee patikoimaan vain pätkän >>
Tulivuorihöyryt Soltafarassa Napolista länteen >>
reissaustajaruokaa.com 
7 Comments Lisää omasi