Vaikka olen etenkin viime kevään ajan kammonnut vehnäjauhoja ja myös ruokaöljyn käyttöä, antoi Italian reissu kuitenkin halun kokata niitä käyttäen. Vaikka vannon aasialaisen ruoan nimeen sen runsaine mausteiden käyttöineen, ihastuin myös Italian yksinkertaisiin ruokiin.

Ruokaöljyn täytyy tietenkin olla extra virgin oliiviöljyä. Ennen en ikinä ole lorautellut öljyä salaatteihini, mutta koska Italiassa tilaamani salaatit olivat aika riisuttuja, piti öljyä lisätä messevöittämiseksi. Ja pöytään kannettiin aina myös vaaleaa leipää, jota söin lorauttaen päälle oliiviöljyä. Ainakaan en päässyt reissussa juuri lihomaan syömällä tällaista, katsotaan miten Suomen kamaralla käy…

Reissussa en syönyt muuta pastaa kuin pastapomodoroa. Harmitti, kun Italiassa pestopastojen pestoissa on aina juustoa, mikä ei mielestäni ole ollenkaan oleellinen ainesosa pestossa. Pestohan on täydellisen hyvää, jos siihen laittaa vain:

• basilikaa (tuoretta, muuten on kyse vähän erilaisesta ruoasta)
• öljyä (mieluiten extra virgin oliiviöljy)
• siemeniä tai pähkinöitä (mieluiten pinjansiemeniä, mutta kokeilla voi mitä vain siemeniä tai pähkinöitä)
• valkosipulia
• suolaa (veikkaan kunnon italiakokkien kirjottavan tähän että merisuola)

Juusto on tarpeetonta. Pinjansiementen sijaan voi laittaa muitakin siemeniä tai pähkinöitä, jolloin maku muuttuu. Paahtamalla pähkinät maku voi muuttua hyvinkin paljon, siemenistä ja pähkinöistä tulee silloin aina vahvemman makuisia.

Olen Suomessa ostanut purkkipestoa, jossa ei ole juustoa ollut. Italiassahan ihmisillä riittää varmasti pestostakin väiteltävää tuntikausiksi, ja varmasti on myös niitäkin, joiden mielestä paras pesto syntyy ilman juustoa.

Pesto on Italiassa erityisesti Genovan seudun, ja siten Cinque Terrenkin, juttu. Sitä ei tosiaan etelä-Italiassa ruokalistoilla näkynyt, mikä on mielestäni kuitenkin aika käsittämätöntä, koska pesto on niin hyvää. Olen kyllä lukenut, että ruokakulttuurit Italiassa ovat hyvin paikallisia. Tuntuu vaan oudolta, että jotain niin hyvää kuin pesto ei sitten syödä, kun sitä ei olla perinteisesti alueella tehty.

Pestopastaa oli Levantossa varmaan joka ravintolan listoilla. Sen kanssa tarjottava pasta näytti olevan sellaisia puolen sormen pituisia tikkuja, jotka oli väännetty kierteelle. Näitä kutsutaan trofieksi. Käsittääkseni italialaisten mielestä tietynlaisen pastan kanssa tarjotaan tietynlaista kastiketta, tietysti heillä on näistäkin vahvat käsitykset… Tomaattikastikkeen kanssa tuli aina spagettia.

Äkkinäisen pestopasta-ajatuksen iskiessä laitoin mökillä perusmakaronit veteen ja murskasin isolla lusikalla lautaselle kolme pientä valkosipulinkynttä ja pienen kourallisen basilikanlehtiä oliiviöljyn ja suolan kanssa. Tulos oli huono. En ajatellut kolmen valkosipulin kynnen olevan yhteen annokseen ihan liikaa ja suolaakin tuli yliannostettua. Perusmakaronikin on luotaantyöntävän näköistä. Söin väkevän ja huonon pestopastayritelmän ja tein tilauksen tuoda mökille morttelin, pähkinöitä ja kaulimen pastataikinaa varten.

Tuorepastan ja peston tekeminen

Ryhdyin mökillä toimeen ja kokeilin melkolailla ensimmäistä netistä löytynyttä  pastaohjetta, tätä. Laitoin muut ainekset jauhojen keskelle koloon ja aloin sekoittamaan aineksia keskeltä reunoille päin. Vaivasin kymmenen kyllästyttävää minuuttia. Laitoin taikinan talouspaperin alle 30 minuutiksi odottamaan.

Sillä aikaa murskasin morttelissa pienen määrän pinjansiemeniä, paljon mantelirouhetta, basilikanlehtiä, oliiviöljyä ja vähän valkosipulia ja merisuolaa. Lisäsin aineksia vähitellen saatuani edelliset mössöksi. Tulos oli aika tönkköä ja öljyä piti laittaa paljon saadakseni notkeampaa tahnaa. Sauvasekoittimella tms. olisi ehkä saanut juoksevampaa näistä aineksista, mutta tulos olisi vähemmän käsitöinen.

Kaulitsin taikinan, mutta en niinkuin ohjeessa neuvottiin, eli en taitellut taikinaa moneen kertaa, vaan kaulitsin sen kerralla lättänäksi. Piti leikata taikina puoliksi, jotta se mahtuisi leviämään alustalle. Viiltelin taikinan pitkiksi nauhoiksi, jotka olisivat sellaisenaan olleet valmiita keitettäväksi tagliatellena. Mutta valitsin työläämmän tien ja leikkasin nauhat lyhyemmiksi ja kiersin yksitellen trofie-kierrepastaksi. Yritin kiertää tagliatellen kerrallaan, mutta ei onnistunut hyvin.

Laitoin vedet kiehumaan ja keitin pastat kahdessa erässä. Ohjeen mukaan keittoaikaa olisi vain muutama minuutti, mutta siinä vaiheessa pastat maistuivat minusta ällöttävän taikinamaisilta. Keitinkin niitä varmaan kymmenen minuutin ajan. Tulos näytti maailman lötköimmältä pastalta, mutta kumma kyllä suutuntuma oli jokseenkin al dente. Ehkä jos kierrettyjen pastojen olisi antanut kuivahtaa pari tuntia, olisi niiden pinta pysynyt napakampana. Tai ehkä kaikki on kiinni gluteenipitoisemmista durumjauhoista, joilla tulisi parempi tulos. Silloin pastoissa olisi vähemmän tärkkelystä, joka kenties tekee pastojen pinnasta mössöisempiä.