Vesuviuksella pääsee patikoimaan vain pätkän

Vesuvius Pompein raunioiden laidalla kasvavalta viinitarhalta kuvattuna.

Jos minun olisi pitänyt päättää, olisinko mennyt Vesuviukselle vai Napoliin, olisin varmaan valinnut Vesuviuksen. Tulivuoret kiinnostavat. Mutta matka sinne oli vähän pettymys. Olin kuvitellut pääsevämme kävelemään laavakivien välissä mutkittelevaa polkua Vesuviuksen rinteillä. Mutta se ei ole siellä meininkinä. En oikein löytänyt mitään tietoa patikoinnista Vesuviuksella ja tämän kirjoituksen mukaan kaikki alempaa vuorelta lähtevät polut olisi suljettu. Tosikävelijät olisivat tietysti vain hankkiutuneet vuoren juurelle ja lähteneet taivaltamaan kohti huippua.

Vesuviukselle johtava autotie päättyy parkkialueeseen. Tuolla laaksossa olisi voinut olla ihan kiva kävellä, jos siellä on polkuja. Takana näkyvät kukkulat, jotka ovat nykyistä Vesuviuksen kraatteria vanhempaa kiveä.

En tiedä, olisivatko mahdolliset Vesuviuksen rinteiden polut erityisiä, mutta bussin ikkunasta katsoen ainakin korkeammalla näytti ihan mielenkiintoiselta pusikolta. Ja toinen puoli (ei tien ja rannan puoli) vuoresta taitaa olla enemmän laavakivistä ja karumpaa, mutta eksoottisuudessaan ehkä sitäkin mielenkiintoisempaa.

Meininki Vesuviuksen matkailulla on mennä bussikyydillä tai omalla autolla ylös yli 900 metriin mutkittelevaa tietä pitkin. Siellä on parkkipaikka sekä rihkama- ja ruokakojuja. Siellä voi maksaa 10 euron pääsymaksun tulivuoren kraatterin reunalle. Kävelyä kraatterin reunalle ei voi kutsua patikoinniksi, sinne mentiin hiekkaista ja soraista kävelyväylää pitkin. Ylös kesti ehkä 15 minuuttia kavuta.

Vesuviuksen kraateria reunustava polku päättyi takana näkyvään kojuun. — Vesuviuksen kraatteria reunustava polku päättyi takana näkyvään kojuun.

Ylhäällä saa kävellä vain puolet kraatterin reunasta. Siellä on aidattu polku, josta voi kurkkia kraatteriin. Korkeampi reunus on suljettu. Polku päättyy rihkamakojuun. Tai sieltä pystyi näkemään, miten sieltä lähtisi polku alas, mutta sinne ei saanut mennä, kuten ei myöskään jatkaa kraatterin reunan ympäri kävelyä.

Kraatteri näytti lähinnä vuoren nyppylällä sijaitsevalta hiekkamontulta, mutta minä ainakin onnistuin tunnelmoimaan olevani nyt tulivuorella. Parista paikasta montun reunoilla tuprusi savua ja niistä tuli myös häivähdyksiä rikin hajua.

Joskus kraatterilla on kai kova tuuli ja sumu, mutta nyt sieltä näki merelle ja Napoliin asti helposti. Siellä ei ollut heinäkuussa kylmä, eikä takkia tarvinnut. Hellevaatteissa tarkenin ja olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut kävellä sinnekin (kuten kaikkialle muualle) auringon porottaessa.

Valitsimme Vesuviukselle mennessä aivan Pompei Scavi -rautatieaseman viereiseltä Zeus Campingiltä lähtevän kyydin. Pompei Scavi -asema on yksi Napolista kulkevan Circum Vesuviana -lähijunan pysäkeistä. Ensin meinasimme ottaa lähempää omaa leirintäaluettamme, Spartacus Campingiä, lähtevän bussin. Se olisi ollut tavallisen reittibussin oloinen bussi, mutta hinta osoittautui olevan 10 euroa per suunta. Hyppäsimme kyydistä mennäksemme turistisempaan, mutta halvempaan bussiin, jolla menopaluu maksoi 12 euroa.

Kyydissä oli myös opas, joka melko kiusallisesti yritti hauskuuttaa meitä, ikään kuin se olisi ollut tarpeen. Matka ylös Vesuviuksen parkkipaikalle kesti noin 45 minuuttia ja saimme 1,5 tuntia aikaa käydä ylhäällä ja tulla takaisin. Se riitti meille, mutta hitaammilla kävelijöillä taisi tulla hoppu. Ja heitä sitten odotettiin bussissa istuen.