Lexien reitti meille oli mutkaisempi kuin muiden meille suoraan Thaimaan rescue-tarhoilta tulleiden eläinten polut. Muistan tarkalleen, kun tapasin Lexien ensimmäisen kerran Koh Lantalla. Olin toukokuussa 2015 rannalla kävelyllä vanhemmillani nykyisin asuvan Alfan kanssa. Vastaan tuli Lexie ja sen omistaja, he olivat myös matkalla Lanta Animal Welfaren eläinsuojelukeskukselle, jossa silloin työskentelin ja asuin. Lexie taisi olla matkalla keskuksen klinikalle steriloitavaksi.

Lexien Koh Lantalla asunut ruotsalainen perhe oli adoptoinut sen eläinsuojelukeskuksesta noin vuotta aikaisemmin, kun se oli ihan pieni pentu. Sitä en ole saanut selville, että miten ja mistä Lexie oli keskukselle päätynyt, mutta yleensä sinne tuodut pennut ovat eläneet jossain, missä kukaan ei pidä niistä huolta, jolloin pentujen selviytymismahdollisuudet ovat vaarantuneet, ja ne halutaan rokottaa ja steriloida, jotta ne eivät edelleen lisääntyisi ja tuottaisi lisää ei-toivottuja pentuja saarelle. Sen sain myöhemmin tietää, että Lexien mukana oli tuotu toinen pentu, joka nykyisin asuu Bangkokissa.

Kun tulin takaisin Koh Lantalle elokuussa 2015 vietyäni vanhemmilleni Suomeen  Alfa– ja Wispa-koirat, oli Lexie tuotu sinä aamuna Lanta Animal Welfarelle hoitoon. Sen perhe lähti Ruotsiin ennen kuin Lexie oli valmis matkustamaan (vientiprosessi kestää noin 4 kuukautta). Koska Lexie pelkäsi vieraita ihmisiä, otin hänet heti minun luokseni. Jokin tuossa tytössä oli erityistä minun mielestäni ja kai toinen työntekijä sitä ehdotti. Lanta Animal Welfarella kun on aina niin paljon yhden päivänkin aikana vaihtuvia vapaaehtoisia siirtelemässä koiria, joten Lexiellä olisi ollut siellä vaikeaa.

Kun puolisoni tuli Koh Lantalle syyskuussa, taisin viime hetkillä kertoa hänelle: ”Ai niin, meillä on tällainen Lexie hoidossa”. Loppujen lopuksihan hän kävelytti Lexietä enemmän kuin minä, koska olin niin paljon töissä. Toin meille muutaman kerran muutenkin yllärieläimiä hoitoon,  kuten meillä nykyisin Suomessa olevan Billy-kissan, sekä Lexien aikaan myös yhden puudelin, jonka haavaa piti hoitaa ennen kuin se voitiin palauttaa omistajilleen (niin, ikävä kyllä usein Lanta Animal Welfarella toistui kuvio, että piti hoitaa lääke- ja hoitokuurit kokonaan loppuun keskuksella, koska ei voinut luottaa thaiomistajien huolehtivän niistä tehtävistä).

Mehän rakastuimme Lexieen täysin. Yksi työkaverini aina sanoi vitsillä, mutta hieman tosissaankin, ettei ymmärrä mitä me näemme siinä koirassa. Lexiehän murisi hänelle, kuten yleensä muillekin vieraille ihmisille. Puolisoni kanssa kesti myös pari päivää, ennen kuin Lexie lämpeni hänelle. Mutta sitten kun Lexie lämpenee, se on niin herttainen. Lexie sai meiltä nopeasti lempinimen Kepeli. Jokin kerta Lexietä kävelyttäessäni ihmettelin, miten jalat tuskin edes koskettivat maata sen hypähdellessä eteenpäin, niin kepeää oli sen kulku. Lexie on leikkiessään ja juostessaan niin veikeä, että Kepeli nimenä kuvaa sitä hyvin.

Voi kamaluus sitä päivää, kun Lexie lähti Ruotsiin. Oli aivan hirveää itkeä edellinen päivä ja aamulla saatella se autoon, jolla samalla kyydillä lähti monia muitakin koiria ja kissoja uusiin koteihinsa. Paitsi Lexiellä oli jo perhe, mutta Ruotsi oli sille uusi paikka. Puolisoni lähti vielä mukaankin, koska ensin koko kuorma matkusti Phuketiin, jossa Lexien paperishow hoidettiin loppuun. Sitten heidän tarvitsi vielä yöpyä Krabissa, josta Lexie sitten seuraavana päivänä lähti lentoon. Puolisoni vieläkin parahtelee: ”Minä vein Lexien lentokentälle!”. Olisi pitänyt vain pitää Lexie meillä… Kolmen kuukauden hoidon aikana spekuloimmekin asiaa vähän, mutta ajattelimme ettemme millään kehtaa kysyä perheeltä, että entä jos Lexie jäisikin meille. Eikä meillä ollut tarkoitusta hankkia perheenlisäystä, vaan jatkaa epävakaata elämää.

Pidin sitten Lexien perheeseen vähän yhteyttä. Noin vuoden päästä Lexien Ruotsiin tulosta he kertoivat, että heillä on Lexien kanssa vähän ongelmia ja minä taisin siinä sitten mainita, että jos teillä joku päivä tulee tosi vaikeaa, niin me voidaan pitää Lexiestä huolta.

Billy-kissan olimme jo päättäneet pitää, kun puolisoni haki sen meille Koh Lantalla marraskuussa 2016 taas kerran hoitoon. Helmikuussa 2017 adoptoimme myös Alma- ja Greippi-koirat Thaimaassa. Se oli semmoinen päätös, että jos kerran muutamme Suomeen ja siellä töiden takia pysymme, niin onhan minulla sitten koiria oltava. Ehkä viikon päästä sain sitten viestin Ruotsista, että mitä jos Lexie tulisi meille. En tiedä, miten olin tämän asetelman jo ikään kuin unohtanut. Ehkä kun en ollut vähään aikaan asiasta kuullut mitään, niin en voinut jättää koira-asioita sen varaan. Kyllähän siinä sitten jännitti muutama kuukausi ihan pirusti, että miten tässä sitten kolmen koiran ja yhden kissan kanssa eletään – tulevatko keskenään toimeen, miten ulkoilutukset ja muut liikkumiset sujuvat. Onneksi olin Thaimaassa saanut jo hyvin lisää kokemusta isoista määristä koiria ja olihan vanhemmillani aiemmin ollut kolme koiraa kerralla ja minulla yksi, eli neljänkin koiran jengin kanssa olin elänyt. En kuitenkaan ihan heti uskaltanut kaikille kertoa, että meille on tulossa kolmaskin koira.

Koska Greippi ja Alma joutuivat odottamaan Thaimaassa muutaman kuukauden ennen kuin saivat matkustaa Suomeen, tuli Lexie meille Suomeen eläimistämme toisena, Billy oli tullut jo huhtikuussa. Lexien entinen omistaja toi sen laivalla Helsinkiin. Sen tuomisessa piti Ruotsissakin odotella kuukauden, jotta sai matkustaa, kun sen rabiesrokotus hoidettiin ajantasalle. Oli tosi jännittävää nähdä Lexie ensi kerran puoleentoista vuoteen. Mutta kyllä se minut tunnisti, koska vieraita ihmisiä se pelkää ja minä pystyin sitä heti koskettamaan. Kävelimme satamasta kotiin.

Eniten Lexiellä oli totuttautumista kaupunkiin. Koh Lantahan on ihan maaseutua ja Ruotsissakin se oli asunut pikkupaikkakunnalla. Ja varmasti se kaipasi entistä perhettään. Yhden kerran puolisoni antoi Lexien kävelyllä johdattaa ja Lexie oli kuljettanut hänet satamaan täsmälleen sitä noin 20 minuutin pituista reittiä, kuin mitä kuljimme saapumispäivänä. Olihan se sydäntäsärkevää.

Kävin Lexien kanssa alusta lähtien koirapuistoissa ja alkujännityksen jälkeen se alkoi pärjäämään niissä paremmin. Kun Greippi tuli meille parin viikon päästä Lexiestä, kohtasivat he ensimmäisen kerran koirapuistossa. He eivät ihan heti leikkineet, mutta suhtautuivat toisiinsa neutraalisti ja sisälläkin makasivat samalla sängyllä ihan kuin ei mitään. Alma tuli siitä taas parin viikon päästä ja taas meni kohtaaminen koirapuistossa hyvin. Toisena aamuna Almalla ja Lexiellä oli pieni yhteenotto, kun minulla silmä vältti ruokailun aikana. Alma ajoi Lexien nurkkaan, mutta sen jälkeen oltiin normaalisti. Siitä lähtien on sujunut ihan hyvin, mitä nyt mahtavimpien herkkujen kanssa pitää varoa. Noin puolen vuoden päästä niillä oli toinen tappelu, joka lähti herkkutikkukiistasta. Muuten tyttelit leikkivät ja lipovat toisiaan joka päivä.

Lexie on siitä erilainen kuin Greippi ja Alma, ettei sitä kiinnosta metsästäminen juurikaan. Kyllä se tuijottaa Helsingin jäniksiä ja vähän innostuukin, mutta kesällä mökillä ja maalla pystyin pitämään sitä vapaana, kun ei se lähtenyt läheltä minnekään. Yhdellä sienestysreissulla se oli ihan uskomattoman mahtava, kun kävi vapaana jolkotellen metsässä välillä etsimässä isäni ja sitten tuli aina takaisin minun luokseni. Uskalsin kokeilla hihnasta päästämistä aika pian, koska Koh Lantallakin saatoimme päästää Lexien juoksemaan rannalla hetkeksi vapaana. Mutta Helsingissä en ikinä päästäisi koiraa hihnasta. Minua suututtaa kaupungeissa koiria vapaana pitävät ihmiset, koska siinä käy huonosti, jos vapaana liikkuvat koirat tulevat minun koirieni luokse.

Lexie pelkää vieraita ihmisiä ja on tosi ikävää, jos jotkut ihmiset kadulla pysähtyvät tervehtiäkseen sitä, koska se on Lexien mielestä tosi pelottavaa. Mutta vaikuttaa siltä, että nykyisin se tottuu meillä harvoin käyviin vieraisiin jo parissa tunnissa. Eläinlääkärireissu meni ihan hyvin, mutta varmuudeksi laitamme sille siellä kuonokopan, kuten Greipillekin.

Itse asiassa kun Lexie tuli Suomeen, olin varautunut että se pelkäisi kaduilla käveleviä ihmisiä niin paljon, että sillä olisi pidettävä ulkoillessa kuonokoppaa. Sille ei onneksi ole mitään tarvetta. Aluksi se ohitti niin ihmiset kuin koiratkin kaduilla kuin unelma, mutta kesälomailun jälkeen se meinaa rähistä muille koirille ja haluaisi hyppiä ohi juoksevien ja pyöräilevien ihmisten perään. Herkkuharjoittelua teen siis paljon, eli aina kun jotain mahdollisesti jännittävää tulee vastaan, annan namin. Lexie ei vain ole mikään ruokahullu, joten joskus parhaimmatkaan namit eivät maistu. Lexien tullessa meille sen kylkiluut melkein näkyivät, mutta ihan pikkuisen lihotimme sitä. Sillä on taipumusta saada vatsansa sekaisin ja nyt luulemme löytäneemme sopivan ruoan, mutta ehkä joku herkuista on edelleen sille sopimaton.

Lexien lempinimiä: Kepeli, Kepsu, Kepsutti, Hyppykeppi, Lexus, Lexu, Hyrrä, Härveli, Herhiläinen, Hilpi

Lue myös:
Thaimaalaisten koirieni ja kissani totuttautuminen Suomeen (2017) >>
Rescuekissamme Billy Thaimaasta >>
Wispa on rescuekoira Thaimaasta >>
Suomalainen Alfa-tyttö Chiang Maista >>