Tiesin kyllä, että Manu Chao laulaa monilla kielillä ja musiikki ammentaa monesta, vaikka se minusta onkin lähinnä omalaatuista lattarimusaa. Hänestä kertova kirja Maailman kiertäjä avaa sitten enempikin sitä, että ukkohan on nomadi.

Lainasin kirjan kirjastosta kai siksi, kun olen viime aikoina kuunnellut taas paljon Manu Chaota aloittaessani espanjan opiskelut. Laulut opettavat kivasti ainakin uusia sanoja. Muutenhan musiikissa sanoitukset ovat yleensäkin semmoista runoutta, että enhän minä tajua englanninkielisistäkään biiseistä mitään. Kuuntelin 2000-luvun alussa paljon Clandestino- ja Proxima Estacion: Esperanza -levyjä. Ne olivat hauskaa, usein aika molliviritteistä kevyttä musaa ja tiesin Manun olevan jollain tavalla mukana globalisaatiokriittisessä liikkeessä.

Nyt löysin Manu Chaon uudelleen. Minulla on usein hyvinkin kuivia kausia musiikin suhteen, kun mikään musiikki ei innosta. Thaimaassa joutui kuulemaan väkisin ravintoloissa ja kaikkialla niin paljon huonoa musiikkia, ettei vahingossakaan kuullut mitään innostavaa. Ja mistä sitä hyvää musiikkia nykyään lähtisi edes etsimään. En muista, että Manu Chaota olisi paljoa kuullut Thaimaassa tai Goalla rantabaareissa, joihin se sopisi ja joissa se on kai soinut 2000-luvulla. Fantastista Bongo Bongia ehkä jokusen kerran kuulin. Muistan vain, että vuonna 2005 Thaimaassa soi Jack Johnson. Nyt 2010-luvulla siellä soi lannistava listamusiikki ja toivoin, että edes ne iänikuiset Bob Marleyt olisivat mukana repertuaarissa.

Manun Me llaman calle -biisi oli mennyt minulta ihan ohi ja nyt luukutan sitä jatkuvasti yli kymmenen vuotta laulun ilmestymisen jälkeen. Minua ärsyttää youtubessa tosi paljon ”Who is listening to this in 2018?” -kommentit biiseistä, jotka ovat ilmestyneet vuonna 2017, ihan kuin musiikki olisi kertakäyttöistä. Ja yritän ymmärtää, että nuorille edellisenä kesänä soitetut biisit ovat seuraavana kesänä jo muinaisia.

Manu Chaon jatkuva paikanvaihto käy Maailman kiertäjä -kirjaa lukiessa kateeksi. Itse olen ollut nyt aloillani vuoden ja vaikka vuosi sitten kaipasin paikallaan oloa, niin ehkä sellainen puoli vuotta olisi riittänyt ja sitten olisi voinut taas lähteä jonnekin. En yhtään ihmettele Manu Chaota, koska kaikkein parasta on saada vaihtaa maisemaa sitten kun alkaa kyllästyttämään. Olisi hauskaa, jos aihetta olisi käsitelty kirjassa enemmänkin. Siellä on kyllä kirjoittaja Peter Culshawin kirjoittamat lauseet:

”Sitä päätyy uuteen paikkaan, missä kaikki on vähän outoa: kieli, musiikki, rakennukset, ihmiset. Tämä saa ihmisen tuntemaan itsensä jälleen lapseksi, joka yrittää hahmottaa asioita mielessään. Monet artistit yrittävät tavoittaa lapsenomaista luovuuden tilaa, ja matkustaminen on siihen yksi keino. Kun on pakko kiinnittää huomiota ympäristöönsä, koska se on vieras, aika – tai ainakin muisti – hidastuu.”

Kyllä tosiaankin. Matkoilla ja uudessa ympäristössä tulee niin paljon kokemuksia ja muistoja. Nyt oltuani vuoden Suomessa minusta tuntuu, ettei ole tapahtunut yhtään mitään ja elämä tuhlaantuu. Tulee ensimmäisenä mieleen vain viime kesä maalla ja muutaman päivän matkailuautoilu. Vuosi on mennyt hukkaan.

Tuosta luovuuden tila -asiasta taas tulee mieleen yksi harvoista asioista, mitä minulla on jäänyt mieleeni lukemistani kirjoista. Siltikään en ole ihan varma mikä kirja ja mikä lause, mutta taisi olla Sami Yaffan omaelämänkerrassa sen laatuinen toteamus, että hänestä on kauheaa ajatella jos ihmiset puurtavat elämässään vailla mitään luovaa harrastusta, että miten ihmeessä ne ihmiset kestävät. Se oli minusta mahtava havainto siitä, jos ihmiset tekevät vain töitä ja arkirutiineja eivätkä tee mitään mihin olisi intohimoa tai mitään missä ammentaisivat luovuuttaan. Siinä oikeastaan alkoi harmittamaan, ettei itsellä ole koskaan musiikki eikä piirtäminen lähteneet lentoon. Käsitöitä esimerkiksi ompelukoneen parissa olen tykännyt tehdä ja ennen tuli tanssittua. Pitäisi enemmän pitää arvossaan luovia hommia ja pitää huoli, että ne sisältyvät ainakin omaan elämään. Tämä blogin kirjoittaminen ja valokuvat ovat olleet kai oma tämmöinen juttu viime vuosina.

Manu Chaon musisoinnista eri ihmisten kanssa eri puolella maailmaa tuli muutenkin mieleen Sami Yaffan Sound Tracker -hommat ja onhan Yaffakin asunut monessa maassa, vaikka ei kuitenkaan niin kuin Chao, jolla ei 90- ja 2000-luvuilla ollut varsinaista asuinpaikkaa ja liekö vieläkään.

Kuulin , että Manu Chaon bändi rämpytteli kaikki automatkat ollessaan Ruisrockissa keikalla männävuosina. Festarin jälkeen olivat sitten vielä pitäneet esityksen hotellin aulassakin. Juuri tuollaista kuvaillaan kirjassakin Manun touhun olevan. Mahtava meno. Muutenkin artistien kiertuemeininki kiinnostaa. Muistelen lämmöllä viiden vuoden takaista Euroopan reissua, kun viihdyin 10 päivää Tallinnasta Brysseliin musikanttien kyydissä >>.