Kunpa olisin parikymppisenä tajunnut voivani lähteä yksinkin reissuun. Harmittelin etten päässyt matkoille. Samat matkasuunnitelmat eivät aina sopineet muille ajan, rahan tai kiinnostuksen puutteen takia. Minkähän takia en vain lähtenyt yksin? Ehkä se on jotenkin iskostunut ihmisten mieliin, että matkoille lähdetään seuran kera ja että matkailu liittyisi jotenkin yhdessäoloon.
Oli voimaannuttavaa ostaa pari vuotta sitten kesällä liput Japaniin, koska halusin sinne. Tiesin itselleni sopivan ajankohdan enkä tainnut edes kysyä ketään mukaan. Tarvoin tyytyväisenä katuja ja metsäpolkuja sekä maistelin japanilaisia ruokia ypöyksin. Hostelleissa en katsonut seurueita ollenkaan niihin kaivaten.
Tykkään edelleenkin lähteä reissuun mieheni, kaverin tai perheen kanssa. Mutta yksin matkaaminen voi antaa uutta itseluottamusta, joten sitäkin kannattaa tehdä.
Matkaillessani en tutustu ihmisiin. En kaksin matkustaen, porukalla enkä yksin. Minua ei vaan hirveästi kiinnosta. Toki rupattelen joskus muiden matkailijoiden kanssa, mutta yksin ollessani ei ole tehnyt yhtään mieli vaikkapa lyöttäytyä joidenkin seuraan. Olen mieluummin mennyt omia menojani. Joidenkin yksin matkustavien mielestä taas yksin matkaillessa on hienointa, kun siten tutustuu uusiin ihmisiin helpommin kuin kaksin tai porukalla matkustaen. Yksinäinen ei siis tarvitse olla, jos ei halua, vaikka yksin lähtisikin kotoa.
En ehkä aloittaisi yksin matkailua ensimmäistä kertaa Intiasta, jossa olisi tarkoitus tehdä yli vuorokauden pituinen junamatka jonnekin. Ehkä kannattaa kokeilla jotain helpompaa ensin ja katsoa miten viihtyy yksin. Toisaalta matkustin ensimmäisen kerran 23-vuotiaana yksinäni kaukomaille juuri Intiaan kuumeessa, odottelin puoli päivää myöhästynyttä lentoani Moskovassa, vaihdoin Delhissä kotimaan terminaaliin ja otin Goalla taksin kohti muun porukan olinpaikkaa, kohteessa en kuitenkaan silloin ollut yksin. Liikennevälineissä yksin olo ei tuntunut ihmeelliseltä, vaan ihan luonnolliselta ja helpolta, eikä Intia aiheuttanut erityistä kulttuurishokkia.
Bilettäminen on ainoita tilanteita, jolloin seura on aika oleellista. En reissuissa juuri kaipaa iltamenoja, mutta jossain vaiheessa sitä kuitenkin haluaa lähteä. Mutta ainakaan vielä en ole lähtenyt ilman, että minulla olisi ollut jo ennestään tuttua matkaseuraa.
Kuten tässä aiemmin mainitsin, hetkittäin tykkään heittäytyä keskusteluihin muiden reissareiden kanssa. Mutta se on aika noloa, jos ensin joitakin ihmisiä vaikkapa hostellissa tavatessa on tosi seurallinen, mutta sitten seuraavana päivänä on taas omiin oloihinsa vetäytynyt. Voisin kuvitella, että etenkin muiden kuin suomalaisten kanssa tällainen käytös voi olla aika hämmentävää. Mutta kun ei sitä small talkia jaksa, varsinkaan englanniksi.
Paikallisiin tutustuminen on vielä oma taiteenlajinsa reissatessa, se on yleensä vaikeampaa kuin muihin turisteihin tutustuminen. Ja olen kirjoitellut aiemmin, miksi en juuri yritä tätäkään (ks. Paikallisiin tutustuminen vs. tarkkaileva turismi)
Luonnekysymyshän tämä yksin matkailu on. Minä en esimerkiksi teininäkään tajunnut, miksi jotkut tarvitsivat kirjastoonkin mennessä seuraa. Minä käyn syömässä, kahvilla ja leffassa ihan hyvin yksin ja minusta tuntuu naurettavalta käydä kahdestaan ruokakaupassa. Mutta toisten mielestä kaikki on kivempaa porukalla.
reissaustajaruokaa.com 
Olipa mahtavaa löytää blogisi!
Mietin juuri muutama päivä sitten että miten ihanaa olisi matkustaa yksin jonnekin kauas. Voisi täysin omassa yksinäisyydessään päättää missä syödä ja mitä tehdä. Jokin pelko kuitenkin vielä estää minua.
Ja olen täysin samaa mieltä kahdestaan ruokakaupassa käynnistä: naurettavaa! Se on niin hidastakin kaksin! 😀
Joo, nyt olen matkalla viiden hengen porukalla halki Euroopan, mikä on kivaa, mutta ihan hyvä kans erottautua Brysselissä ja lähteä omin päin Italiaa kohti. Kannattaa kaikkea tehdä. Ja aloittaa vaikka lyhyestä matkasta. Hyviä reissuja!
Matkustelin juuri yhden kuukauden ajan Thaimaassa yksin. Koh Sametin saarella törmäsin sattumalta tuttuuni, jonka kanssa hengasimme siellä ja Bangkokissa. Hua Hinissä majoituin toisen tuttuni ”majataloon”.
Mutta jutustelin tosi monien ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa bussipysäkeillä, bussissa, majapaikoissa ja kahvilassa. Yhdessä Bangkokin majapaikassani suorastaan harmitti, että netti toimi vain yhteisillä hengausalueilla, enkä saanut rauhassa linnoittautua iltaisin huoneeseeni. Seuraa oli saatavilla, kiitos ajoittaisen miellyttämisenhaluni ja suupalttiuteni. Suu myrtsinä taas saisi olla rauhassa.