Espanjassa mielenkiintoisimpia juttuja tulee olemaan ihmisten puhetulvan tarkkailu, vaikka en kieltä vielä ymmärräkään. Espanjalaisista kun sanotaan, että he ikään kuin puhuvat ajatuksensa ääneen. Ja sehän sopii minulle.

Koulussa olin se höpsö, joka tykkäsi viitata tunnilla ilman että olin varma vastauksesta. Hiljaa istuminen kun turhautti. Jatkossakin olen kokenut ahdistavaksi sen, jos minun odotetaan pysyvän hiljaa, ja jos ylejäänkin on sellaista, että vain jotkut saavat sanoa ja toiset eivät. Minun mielestäni kun siellä missä on ihmisiä on myös kommunikaatiota. Vastapainoksi voi ryömiä kotiin olemaan ääneti ja lataamaan akkuja, kotonahan me suomalaiset olemme tosi paljon.

Yksi ongelmani Suomen suhteen on jatkuva hiljaisuuden kulttuuri ja se että kuvittelen joidenkin ihmisten ajattelevan, ettei pidä puhua jos ei ole sanottavaa. Että on jopa epäkunnioittavaa hölistä turhia ja viedä toisilta sillä tavalla tilaa. Mielestäni kommunikointi ja pieni sananvaihto on huomiointia, kun taas Suomessa toisia huomioidaan antamalla tilaa eli hiljaisuutta. Minä taas tykkään olla äänessä ilman että minulla olisi mitään painavaa sanottavaa. Se kun on hauskaa. On hauskempaa jos porukka puhuu kuin olisi hiljaa. En tosiaankaan ole mikään kommunikoinnin mestari ja olen enemmän intro- kuin ekstrovertti, mutta sanoisin tämän Suomen touhun olevan hämmentävää.

Ei siten että kahden kesken kotona tarvitsisi pälättää. Mutta minun mielestäni puhuminen kuuluu asiaan ihmisten ilmoilla ollessa. Eikä sekään niin paljoa haittaa, jos muut ihmiset ovat hiljaa, vaikka joskus totaalinen vaisuus ahdistaakin. Hankalinta on se fiilis, että kuuluisi olla hissukseen. Ehkä siinä on yksi syy suomalaisten ahdistukseen.

Hiljaa olemisen mahdollisuutta kehutaan ja sillä on kyllä paikkansa, mutta tämmöinen kulttuuri voi ehkä johtaa siihen, ettei suuta uskalleta avata, ellei olla varmoja asiastaan. Eli suomalainen häpeä estää puhumisen, entä jos tulisikin sanoneeksi jotain tyhmää? Sitä pahentaa se, jos oikeastikin ollaan kovin kriittisiä sen suhteen, että puhutaanko lämpimikseen vai tosissaan.

Mielikuvani espanjalaisista taas on se, ettei se puhuminen ole niin vakavaa. Niin juuri minäkin ajattelen. Ja itse asiassa kammoan sitä, että minua kuunneltaisiin liian tarkoin silloin kun on kyse kevyestä jutustelusta, koska ei kaikki jutut nyt ole sellaisia, että niitä kannattaisi yhtään muistaa jälkeenpäin. Ehkäpä espanjalainen toistensa päälle häliseminen on just se mitä kaipaan. Se vaan vaatii toisenlaisen suhtautumisen kuin Suomessa. Täällä me puhutaan aika painavasti ja siitä voi olla kepeys kaukana.

Täällä mm. talvi ajaa ihmiset sellaiseen vihaisuuteen, että ollaan tosi närkästyneitä, jos bussissa vieressä oleva sanoo jotain. Paikallisbussi on toisaalta huono esimerkki, koska ei ventovieraiden sentään tarvitse alkaa keskustelemaan keskenään vain siksi, että istuvat viereisille paikoille. Pitkän matkan bussissa taas mielestäni on kamalaa, jos kyljessäni istuva käyttäytyy täysin kuin minua ei olisi olemassakaan. En minä nyt keskustella haluaisi, mutta kiva jos alussa edes tervehtisi.

Olen kyllä itsekin ollut Suomessa mieli niin myrtsinä, että olen halunnut viestittää viisi metriä ympärilleni ”jättäkää minut rauhaan” -mieltä. Sellaisen mielentilan ei pitäisi olla jatkuvaa, mutta Suomen talvessa se on täysin normaalia, ellei jopa pääsääntöistä. Ja se semmoinen vihaisuus on minua Suomessa vaivannut. Hyvä kuvailu Johanna Isosäven blogissa:

”Suomessa asuva Philippe kertoi, että tauko tai hiljaisuus on hänelle yksi aggressiivisuuden muoto.”

Siltä se ehkä minustakin joskus tuntuu, että hiljaisuus on hämmentävän vihaista, vaikka enimmäkseen hiljaisuus tuntuukin siltä, että suomalainen on neuvoton siitä miten oikein olisi.

Minusta on kiva pohtia ääneen, mutta joidenkin mielestä esimerkiksi politiikasta saa puhua vasta kun on mielipide olemassa. Minä taas muodostaisin mielipiteeni keskustelemalla, mutta Suomessa se ei oikein ole mahdollista, koska kaikki otetaan niin vakavasti ja suu avataan vasta kun sieltä tulee ulos jokin valmis mielipide. Vikaa on sekä vastaanottavassa päässä että ääntä tuottavassa päässä, otetaan ihan liian tosissaan.

Tietysti vaihtelee paikoittain ja porukoittain, että miten totta tämä hiljaisuus on. Mutta minun elämässäni nämä kaksi vuotta Suomessa ovat olleet täynnä tilanteita, joissa olen ihmettellyt tätä meininkiä. Rupattelun puutetta työpaikalla, ihmisiä jotka kadulla säikähtävät jos kerron heille heidän reppunsa olevan auki, olemuksia jotka huokuvat ”älä huomaa minua, anna tilaa!”. Talvea kyllä syytän tästä ankeudesta, heti nyt keväällä huomasin, miten tunnelma alkoi avautua.

On mielenkiintoista elämässä etsiä omaa mielen maisemaa, että missä se voisi fyysisesti sijaita. Toisaalta luulen, ettei sitä ikinä löydy. Kaikilla paikoilla on puolensa (tai kaikissa kulttuureissa on kivaa ja mätää). Thaimaalaisissa tykkäsin siitä, etteivät he räiski todellisia tunteitaan toisten ihmisten vaivoiksi. Toisaalta sellainen tunteiden pidättely ei voi olla ihmiselle hyväksi. Ja toisaalta Suomessa hierarkia ei yleensä ole se, mikä estäisi toisia ihmisiä puhumasta.

Saa nähdä mitä ajattelen vuoden päästä andalusialaisten käytöksestä. Ehkä olen silloin kulttuurishokin kakkosvaiheessa eli ärsyyntynyt espanjalaisista tavoista ja kaipaan päästä tuulettumaan sieltä Suomen kesään. Tai ehkä olen asettunut. Voi myös olla, että ensimmäisen Andalusian talven jälkeen olen vielä ihan pihalla espanjalaisista ja tarkkaillut heitä vain etäältä. Tai ehkä minua ahdistaakin heidän pälätyksensä ja kaipaan Espanjassa suomalaisten vaisuutta.

Miten on, vastaako tällainen käsitystäsi Suomesta ja Espanjasta?