Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Tällä kertaa tarkastelen sitä olenko vielä samaa mieltä joidenkin aiempien kirjoittamieni juttujeni ja mielipiteideni kanssa.

Jo vuonna 2012 olin kyllästynyt Suomeen

Blogia aloittaessani minua painoi Suomen suhteen aika lailla samat asiat kuin nytkin. Näin kirjoittelin vuonna 2012 jutussa Aasialaista höpöilyä ja suomalaista harmautta:

”Ulkona on lokakuinen harmaus ja seuraavina kuukausina näen lähinnä vain sellaisia helsinkiläisiä, jotka ovat hautautuneet vaatekerroksiin ja ajatuksiinsa kasvot ilmeettöminä kiirehtien metroon, työpaikoille ja kotiinsa.”

Nyt olen kirjoittanut tänä ja viime vuonna mm. jutut:
Suomalainen hiljaisuus ahdistaa (2019) >>
Viimeinen talvi Suomessa ja uuden elämän lupauksia (2019) >>
Miksi ulkomailla asuneiden on vaikea sopeutua Suomeen? (2018) >>

Noissa jutuissa kirjoittelin mm.:

”Viime talvena varustauduin toppavaatteilla, loskakengillä, otsalampulla ja kommandopipolla. Mitä järkeä tässä on?”

”Ihmisiä varmaan pelottaa, että heitä alkaisi kaduttaa irtisanoutuminen, tavaroista ja asunnosta luopuminen sekä epävarmuuteen ajautuminen. Minua kuitenkin kaduttaa, että jäimme Suomeen näin pitkäksi aikaa.”

”On karmeaa elämäntuhlausta odottaa ja toivoa ajan kulumista nopeammin. ”

Eli nämä aiheet ovat pyörineet mielessä jo vuosikausia. Nyt yritän tehdä lopun Suomessa asumisesta ainakin talvien osalta ja jatkossa voin tänne tulla vain esimerkiksi puolen vuoden työpätkille, jos on pakko. Nyt aion kuunnella itseäni ja valita vapauden ja vaihtelun sen sijaan että tekisin sitä mitä suurin osa ihmisistä ehkä pitää kunnollisena elämänä. Minä kun haluan ihan muuta.

Blogin alkuaikoina löysin nomadimieleni

Sain nykyisen reissukärpäseni tarkalleen talvena 2005 – 2006, kun matkustimme Siperian rataa pitkin ja aina Thaimaahan asti. Siitä kirjoitin vuonna 2012 jutussa Mistä tämä matkusteluhimo oikein alkoi? seuraavasti:

”Tuota aiemmin Suomen talvetkaan eivät rieponeet niin pahasti eikä työelämä vienyt mehuja siinä määrin kuin se nykyisin tuntuu vievän. Aiheuttivatko reppureissukokemukset sen, että Suomi alkoi näyttää ankeammalta paikalta, josta on päästävä pois?”

Vuonna 2012 luin varmaankin ensimmäisen kerran nykynomadielämästä ja olen todennut sen olevan varmaankin minun juttuni. Liian pitkät paikallaan olemiset rasittavat. Elokuussa 2012 aloitin jutun Nomadit, epäluulo ja yhteiskunnan rakentaminen lauseella ”Taidan alkaa nomadiksi.” Jutussa Päivi Kanniston Elämäni nomadina -kirja (2012) kirjoitin mm. seuraavasti:

”Viimeistään nyt katselen maallista omaisuuttani sillä silmällä, että siitä pitää alkaa vähitellen hankkiutumaan eroon. Kirja käsitteli niin monelta kantilta niin monia asioita, joista olen samaa mieltä, että en tiedä mistä aloittaa.”

”se kyllä vaatii ihmiseltä aika paljon kykyjä, että saa hankittua rahaa elämään reissun päälläkin. Mutta ei ehkä enempää, kuin mitä säännöllinen työelämä ja elämä Suomessa syö. Ties kuinka luovaksi ja yrittäjähenkiseksi ihmisestä voi kehkeytyä, jos ei ole kalenteria ja aikatauluja, jos maisemat vaihtuvat, ja jos ympärillä ei ole sellaista ilmapiiriä, joka ohjaisi elämään tietyn elämäntavan normien mukaisesti.”

En muistanutkaan pohtineeni jälkimmäinen kappaleen tapaan jo vuonna 2012. Hieman myöhemminhän Thaimaassa huomasin asian olevan juuri noin: eläessään jähmettynyttä elämää sitä voi tuntea vaihtoehtonsa olevan vähissä, mutta jos irtautuu sellaisesta, niin sitä herää ihan erilailla eloon. Thaimaan irtiottoni alussa luovuuteni oli huikeaa ja kaikenlaisia tilaisuuksia avautui ihmeellisen paljon. Mutta sitten luovuus katosi pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun olin ollut jumissa, tein liikaa töitä ja olin kyllästynyt elämääni Koh Lantalla.

Skoottereita halveksuneesta kasvoi skootterifani

Selvin takinkääntöni on suhtautuminen skootterilla ajelemisen kulttuuriin. Ennen minua ärsytti kun turistit vuokrasivat skootterin sen sijaan että olisivat vaikka polkupyöräilleet. Kun opettelin itse ajamaan aloin sitten rakastamaan sitä. Huomasin myös, etteivät kävely tai pyöräily ole oikeasti vaihtoehtoja skoottereille. Taksikuskien kanssa häslääminen voi sujua lyhyellä lomalla, mutta pidemmän päälle sitä ei jatkuvasti jaksaisi. Ilman skootteria elinpiiri jäisi aika ahtaaksi Thaimaassa. Kirjoittelen pian tästä aiheesta enemmänkin, sen verran aihe inspiroi minua.

En siis enää koe asenteeltaan kaikin puolin omakseni vuonna 2013 kirjoittamaani juttua Turistit köröttävät mopoilla Aasiassa >>

Thaimaa hölläsi asenteita

Olen kirjoitellut monia juttuja ärsyyntymisestäni Thaimaahan, juttuja thaikulttuurista ja mitä Thaimaa minulle opetti:
Nämä asiat ärsyttävät Thaimaassa (2014) >>
Mitä tapoja olen oppinut Thaimaassa (2016) >>

Oppimiini tapoihin kuului iisisti ottaminen:

”Tyyneyden lisäksi olen oppinut Thaimaassa myös lannistuneisuutta asioiden edessä, kun en voi niille yhtään mitään. En ihaile buddhalaista filosofiaa enkä sitä että pahojen asioiden annetaan olla eikä asioihin puututa. Se vain on Thaimaassa pakko, kun minä en muuta voi.”

Eläinsuojeluhommiakin tehdessä aloin laittamaan toisella tavalla järjestykseen sen mikä on oikeasti huolestuttavaa ja mikä ei. Muistan joskus Intian Keralassa yrittäneeni huhuilla jonkun talon asukkaita, kun heidän pihallaan oli koira liian lyhyessä narussa haukkumassa. Kuvittelin tosiaan voivani heille ehdottaa että mitä jos voisitte tehdä toisin. Nyt tiedän ettei minulla ole random turistina mitään asiaa yrittää tällaista. En vaikka itkettäisi, surettaisi ja tuntuisi että ihmiset ovat aivan järjettömiä. Pienimpien epäkohtien on vain annettava olla.

Ennen varmaan uskoin pystyväni vaikuttamaan enemmän, mutta nyt tuntuu että maailma on niin suuri enkä minä pysty sitä muuttamaan. Olen kyllä elämässäni vaikuttanut moniin ihmisiin esimerkiksi niin, että heidän ruokavalionsa on muuttunut vegaanisempaan suuntaan, joten tiedän ettei se ihan pidä paikkaansa, ettenkö voisi mitään muutosta tehdä. Mutta olen ehkä turhautunut yrittämään vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Siksi käytännön eläinsuojelutyö koirien turvatarhoilla on se, minkä koen kaikkein palkitsevimmaksi tekemiseksi – siinä näkee konkreettisesti ja nopeasti vaikutukset. Mutta oikeasti maailma ei muutu jos vain korjaillaan huonoa lopputulosta, pitäisi vaikuttaa ettei huonoa lopputulosta edes syntyisi – ihmisten mieliä pitäisi siis muuttaa eläinystävällisiksi. Siksi jatkan jäsenmaksun maksamista Animaliaankin, koska muutos vaatii vaikuttamistyötä.

Eläimet ovat aina vain tärkeitä

Veganismi on minulle edelleen tosi tärkeää eläinten vuoksi ja siitä aiheesta kirjoittamani jutut ovat yhä varmaan kaikki ajankohtaisia. Eli voisin edelleen paasata seuraavien juttujen tapaan:
Miksi kasvissyöjä ei ”hellitä” reissussa (2013) >>
Miten ryhdyin vegaaniksi (2014) >>
Herkut ovat nautinnollisempia kun niiden takia ei ole tapettu (2016) >>

Tänä vuonna olen tehnyt ruokavalioremontin terveellisempään suuntaan, joten hirveästi ei ole varmaan enää luvassa einesruokatarjonnan esittelyjä. Olisi kyllä kiva edelleen tuoda esiin maailman messevimpiä pitsoja ja kakkuja, mutta oma terveyteni on minulle sentään tärkeämpää. Ehkä voin esitellä maailman mahtavimpia vegaanisia roskaruokia ja eineksiä ilman että itse vedän niitä kahmalokaupalla.

Alun perin esittelin blogissa joitain reseptejäni, koska halusin varmaan vain tuoda ideoitani esiin edes jossain. Vähitellen olen sitten koittanut selkeyttää blogini teemaa niin, että ruokajutut koskisivat enemmän matkailua edes jollain tavoin. On parempi että erikseen on kaikki ne hienot ruokablogit resepteineen ja upeine kuvineen. Toisaalta kaipaisin itse semmoisia ruokablogeja, joissa ei olisi reseptejä vaan muita juttuja ruoasta.

Ruoka siis linkittyy minulla täysin eläinsuojelun teemaan. Olen kirjoittanut lukuisia juttuja eläinten auttamisesta muutenkin kuin syömällä vegaaniruokaa, mutta aluksi aihe tuli lähinnä esiin esittelemällä reissuilla tekemiäni huomioita. Sitten aloin varsinkin Thaimaassa työskennellä koirien parissa ja aloin kirjoittaa niistä hommista osana matkailuteemaa.

Varhaisimpia eläinjuttujani olivat vuonna 2012 kirjoittamani esittelyt kohteissa tapaamistani koirista:
Goan ihanat koirat (2012) >>
Balin punkkinen koiranpentu (2012) >>
Gili Airin ainoa koira (2012) >>
Sumatran orangit ja öljypalmut (2012) >>

Nyt taas viimeisimpiä eläinjuttujani ovat olleet omien Thaimaasta Suomeen tuomieni lemmikkieni esittelyt (esim. Rescuekoira Thaimaasta: Greippi [2019]) ja millaista heidän kanssaan on ollut retkeillä Suomessa (mm. Liesjärven kansallispuisto koirien kanssa [2018]). Lisäksi on muita viimeisimpiä eläinsuojelujuttuja, kuten Rescuetoiminta on paljon muutakin hyvää kuin kotien antamista (2018).

Aiemmat bloggausvuosien tarkastelut:

Kuusi vuotta Reissausta ja ruokaa -blogia (2018) >>
Neljä vuotta Reissausta ja ruokaa (2016) >>
Reissausta ja ruokaa -blogi 2 v! (toukokuu 2014) >>
Yksi vuosi ja 260 bloggausta (toukokuu 2013) >>