Espanjan touhu koronarajoitusten suhteen ei tunnu kohtuulliselta. Maanantaina 11.5. puolet Espanjasta siirtyy liennytysten vaiheeseen 1, mutta meidän Málagan provinssi ei, ellei hallitus pyörrä päätöstään Andalusiasta saamansa kritiikin vuoksi. Andalusia oli pyytänyt maan keskushallinnolta, että Málagan provinssi voisi siirtyä tuohon vaiheeseen 1 muuten paitsi Málagan kaupungin ja sen viereisen Rincón de la Victorian osalta. Maan keskushallinto kuitenkin toissa iltana päätti, että pidetään koko provinssi nykyisessä nollavaiheessa, jossa pitää muutoin pysyä kotona, mutta saa käydä mm. ruokakaupassa ja kävelyllä tiettyinä kellonaikoina. Päätöksessä on jätetty huomioimatta se, että iso osa Málagan provinssista on vuoristoista avaraa maaseutua, jossa virusta on ollut aika vähän. Muualla Espanjassa rajoitusalueita on jaettu sairaanhoitopiireittäin, joista Málaga ja Rincón de la Victoria taitavat muodostavat yhden. Mutta jostain syystä täällä on tuon sairastuneimman sairaanhoitopiirin sijaan päätetty rangaista koko provinssia.

Espanjassahan on päätetty jakaa liennytysjaksot muutamaan vaiheeseen, joihin siirtymiset riippuvat alueiden koronatilanteista. Muissa maissahan siirtymisten päivämäärät on päätetty etukäteen, mutta täällä siirtymisiä tarkastellaan yleensä parin viikon välein tilanteen mukaan. Epävarmuudessa eletään.

Kohtuuton Espanja

Aiemmin ihmettelin Espanjassa asustelevien suomalaisten intoa lähteä Suomeen, mutta nyt mietin, että ehkä he olivatkin kaukonäköisiä. Vielä kuukausi sitten filosofoin, että ”Veikkaan että tässä on hajontaa siten, että toiset kokevat olevansa ensisijaisesti suomalaisia ja tällaisen kriisin keskellä he kokevat suurta tarvetta päästä Suomeen.”. Kai nämä toiset tiesivät, ettei tämä tilanne täällä lopu ikinä ja täällä oleminen syö sisuksia. Ehkä he ymmärsivät paremmin espanjalaista mielenlaatua, jossa on kai vaikea pysytellä kaukana toisistaan.

Kaupunkikerrostalossa asuminen täällä olisi ihan hirveää. Meillä on maaseudulla parempi, mutta hermot alkaa mennä täälläkin. Olemme tämän talven ajan sietäneet tätä syrjäseudulla asumista sen avulla, että olemme vuorotellen lähteneet yöksi tai useammaksi jonnekin rannikon kaupunkeihin. Nyt kun tämä ei ole ollut mahdollista, on eläminen ollut yhtä ajan kuluttamista. Päivät kyllä menevät nopeasti ohi, mutta eihän se ole mikään kiva juttu.

Olen lukenut moitteita siitä, että etenkin Madridissa, mutta myös ihan Aurinkorannikon rantakaduilla, ihmiset kulkevat liian lähekkäin ja isoissa ryhmissä nyt kun parin viikon ajan on saanut käydä kävelyillä. Kuulemma täällä meidän kylässä jotkut ovat intoutuneet pitämään bileitäkin maalaistaloillaan ja nuorisoa on liikkunut porukoissa. Espanjalaiset kaipaavat varmasti kaikkein eniten juuri porukoita ja tapaamisia, ja juuri näitä pitäisi välttää. Minä en kaipaa minnekään, missä on joukkoja. Kaipaisin kuitenkin sitä, että saisi poistua tästä hitsin kylästä. Kärsin siis enemmistön tyhmyydestä, kun minun kaipaamassani ensimmäisessä koronarajoitusten liennytysvaiheessa autoilu ja patikointi on niputettu yhteen 10 hengen kokoontumisten ja terassien aukeamisten kanssa. Ihan kun omalla autolla pihasta lähdössä ja patikkapoluille ajamisessa olisi jotain riskiä. Tätä en voi käsittää.

En voi hyväksyä sitä, ettei autolla saa liikkua perheen kesken. Jos provinssimme olisi siirtynyt maanantaina vaiheeseen 1, olisimme saaneet liikkua autolla provinssin sisällä. Eli olisimme voineet ottaa koirat auton kyytiin ja ajaa patikkapoluille. Minäkin olisin päässyt isoon ruokakauppaan. Lenkkarini ovat kuluneet pohjasta puhki ja tarvitsisi ostaa uudet. Jos saisimme ajaa yhdessä autolla, niin meidän tulisi pitää autossa kasvosuojuksia. Se tuntuu täysin naurettavalta, kun kuitenkin asumme samassa taloudessa. Tämä on toisaalta mielenkiintoinen sujahdus espanjalaiseen kulttuuriin, jota yritän opetella ymmärtämään.

(Päivitys 13.5.: Jee, viime viikonloppuna myös 0-vaiheen alueille tuli mahdollisuus liikkua oman perheen kesken autolla ilman kasvosuojusta, mutta vain hyvästä syystä ja patikointia ei lueta sellaiseksi. Pääsin kuitenkin maanantaina eläinlääkärissä käymään, kun toinen pennuista tuli sairaaksi rokotuksen jälkeen.)

Kovien otteiden Espanja

Olen seurannut lähinnä valtakunnallisen El Pais -lehden ja malagalaisen Sur -lehden sivuja, joista on myös suppeammat englanninkieliset versiot, mutta olen käyttänyt googlekääntäjää espanjasta englantiin. En ole huomannut yhtäkään kirjoitusta, jossa oltaisiin oltu huolissaan ulkonaliikkumiskiellon vaikutuksista jokaisen mielenterveyteen. Tai oli joku ääriesimerkki, jossa joku oli lähtenyt kadulle riehumaan miekan kanssa. Mutta kiinnostaa, että millaisista terveydellisistä seurauksista Espanja saa kärsiä seuraavat vuodet, kun ihmiset ovat menneet hajalle isoine perheineen tai yksin ahtaissa kaupunkikämpissä. Muistin Periaatteen Nainen -blogin kirjoituksen, joka päättyy lauseeseen ”Ehkä täällä sairastetaan piilossa?” tarkoittaen mielen sairauksia. Syksyllä täällä vieraillut kaverini pohti, että ehkä täällä on sellainen kovien arvojen kulttuuri. Silloin ei puhuta siitä, jos on paha olo, kun pitää näyttää vahvalta.

Sain naapuriltani lainaksi Victoria Hislopin The Return -kirjan, jota kuvailisin pehmeäksi tutustumiseksi Espanjan sisällissodan historiaan. Minustahan tuo sisällissota ja Francon aika ovat tuntuneet ummehtuneilta historian rumilta ajoilta, joihin tutustuminen on vaikuttanut tosi pitkästyttävältä. Tuon kirjan ansioista nyt oikein palan halusta saada tutustua siihen, millaista Espanjassa on ollut 1900-luvun eri vaiheissa. Ne kun pohjustavat niin paljon sitä, mitä Espanja on nyt. Demokratia on täällä uutta. Kai tämä rajoitusten tiukkuus johtuu siitä, että täällä on oltu ankaria. Ja ehkä täällä on jo historian puolesta semmoista yleistä epäluottamusta ja samalla toisaalta vastuuttomuutta eli ei katsota aiheelliseksi olla yhtä kuuliaisia kuin Suomessa. Ja siksi pitää rajoituksista tehdä tiukkoja, koska ei ole sitä kuuliaisuutta. Voisikohan tällä tavalla analysoida korona-aikaa vasten Francon aikaa?

Minulla ei ollut mitään hajua tulevasta, kun kirjoitin maaliskuussa jutun  Koronaviruksen aikaista elämää Espanjan maaseudulla. Ehkä minulla oli vielä semmoinen outo olo, että jotain tuntematonta tapahtuu. Muistan kun olin juuri kuullut syyskuun 11. terroriteoista (sain äidiltä puhelun, kun olin Helsingin rautatieaseman Alepassa) ja illalla istuin kavereideni kanssa New Bamboo Centerissä syömässä. Oli semmoinen utelias olo, kun tiesi, että maailma tulee muuttumaan. Tämä koronaviruksen aikainen ulkonaliikkumiskielto on vaikuttanut elämään enemmän kuin 11. syyskuuta 2001, joka kai tuntui lähinnä lentokenttien turvatarkastuksissa.  Nyt koronan vaikutukset ovat olleet joka päiväistä pari kuukauden ajan. Vielä 19.3. sanoin, että ”koronavirustoimet eivät paljoa vaikuta minun päivittäiseen elämääni. Oleilen sisällä ja meillä on iso piha. ”. Nyt kuitenkin alkaa tuntumaan se, ettei täältä ole päässyt minnekään. Ihan kunnossa täällä ollaan, mutta aivoon ottaa.

Minullehan on kesälomilta tuttua, etten välillä ole poistunut pariin viikkoon vanhempieni maalaistalosta tai mökiltämme. Minulle on ollut ihan normaalia, etten ole pariin viikkoon tavannut ketään perheen ulkopuolista ihmistä. Suunnittelin tänä kesänä viettäväni kolme kuukautta maalla ja asetin tavoitteekseni poistua sieltä kerran viikossa edes lähimpään kaupunkiin, jotta en mökkihöperöityisi niin paljon. Tänä talvena olemme puolisoni kanssa puhuneet tästä mökkihöperöitymisestä, kun huomasimme vuokranneemme talon hankalien kulkuyhteyksien päästä. Etenkin minua kaupunkilaisemmalle puolisolleni on ollut tärkeää päästä täältä yön yli kestäville reissuille vähintään kerran parissa viikossa. Se ei ole nyt sitten ollut mahdollista ja se tuntuu.

Eli vaikka olemme onnekkaita, että olemme nyt espanjalaisessa maalaistalossa kaupunkikämpän sijaan, olisi Suomessa helpompaa ihan missä vain.