Minua jaksaa aina vain ihmetyttää, etteivät kaikki halua pois Suomesta ja mahdollisesti samalla yritä järjestellä elämäänsä ulos yhdeksästä viiteen -rutiinista. No, tietysti ei kaikki, mutta että eivätkö useammat halua ainakin jossain vaiheessa, enhän itsekään ole nyt ihan aina ollut näin kyllästynyt. Siinä ei tietysti ole mitään vikaa, jos joku toinen viihtyy paikallaan ollen ja säännöllistä elämää eläen, koska tyytyväisyys on mahtava juttu ja kaikkien olisi syytä tarkistaa mikä olisi itselle paras mahdollisista tavoista elää. Mutta mielenterveysuutisia lukiessani pohdin, että ehkäpä nämä yleisen oloiset elämän normit eivät ole ihan kohdillaan monien ihmisten kannalta. Minusta on aika selvää, että on olemassa tällaiset vahvat normit ja katson tämän aiheen kaivelun olevan tarpeellista kapinointia.
Itse nautin siitä, kun saan lukea tästä kaukokaipuun ja ”kun muut ei tajuu” -asian pyörittelystä, joten toivottavasti tänne löytää joku joka tätä kaipaa!
Kun tuntuu, etteivät muut tajua tätä kaipuuta pois
Taisin vihdoin päästä asian ytimeen, kun olemme puolisoni kanssa ihmetelleet, miten muut kuin meitä vastaavat reissarit eivät tunnu käsittävän lainkaan meidän kaipuutamme ja tarpeitamme. Luin kirjaa Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään, jossa ihmiset jaotellaan tyypeittäin punaisiin, keltaisiin, vihreisiin ja sinisiin. Suurin osa ihmisistä on vihreitä. Heidän mielestään kuulostaisi tosi raskaalta, jos
- pitäisi lähteä jonnekin matkalle,
- valmistella johonkin ihan uuteen paikkaan menemistä, jossa kaupan hyllyllä on ihan uudet tuotteet,
- joutuisi miettimään, että onkohan tuo kahvi hyvää, olisi niin paljon helpompaa mennä tuttuun kauppaan ostamaan tuttua kahvia.
- Ja heidän mielestään paljon mieluisampaa on saada elää omassa kotonaan omien tavaroiden keskellä, kun on tarkkaan hankittu mieluisat vaatteet ja tarvikkeet kotiin.
Minulla nuo menevät ihan päinvastoin vaikka jonkin lyhyen testin mukaan itsekin lukeutuisin vihreään ihmistyyppiin (mutta mukana taitaa olla myös roima annos keltaista). Tyypillisellä vihreällä ihmistyypillä vaikka tulisikin töissä odotettua iltaa ja viikonloppua, niin nuo illat ja viikonloput ovat sitten varmaan todella mieluisia, semmoisia työllä ansaittuja vapaita, jolloin on vaikka mitä mielekästä tekemistä tai ihan vain tyytyväistä rentoilua. Sellaisesta taitaa toisilla tulla täyttymys. Minun mielestäni taas:
- On ikävää kun kaupoissa on aina se samat tuotteet.
- On tylsää kävellä aina samaa reittiä kotiin, talsia koirien kanssa niitä samoja katuja.
- On ankeaa katsella niitä samoja seiniä kotona.
Varmaan vihreän persoonallisuuden äärityyppi on sellainen, joka haluaa kaikessa pitäytyä tutussa ja turvallisessa, rutiineissa ja selkeydessä. Tietysti kun maailma on julma ja stressaava, niin nämä asiat varmaan tuovat ihmisille turvaa. Minä taas tunnen tuhlaavani elämääni, jos aina on samanlaista ja ennemmin punon muita juonia stressielämän murskaamiseksi kuin rutiinit ja tuttuus.
Vähän tästä aiheesta kirjoitin vuonna 2016 jutussa Mistä jään paitsi kun en ole Suomessa? seuraavanlaisin sanoin:
”minusta on kiva sekoittaa pakkaa siitä, että ihmisellä tarvitsisi olla vain yksi asuinpaikka, vain yksi ammatti, pysyvä koti, omia tavaroita ympärillään, kattava vaatevarasto, sellainen parisuhde jossa kaikki tehdään yhdessä, varmat suunnitelmat ja säännöllinen elämä.”
ja vuonna 2013 jutussa Onneksi kaikki eivät unelmoi samasta:
”Joskus omat unelmani vaikuttavat mahdottomilta toteuttaa, koska ajattelen, että kai kaikki muutkin minua taitavammat ovat samaa jo yrittäneet. Pessimisti ajattelisi, että miksi se onnistuisi minulta, jos ei muilta? Mutta sitten huomaan, että ei meitä samoista asioista unelmoivia loppujen lopuksi ehkä niin paljoa olekaan, että kaikki olisi jo kokeiltu. Tilaa riittää.”
Eli se on kyllä loppujen lopuksi ilman muuta hyvä asia, ettei suurin osa ole tämmöisiä rutiinikammoisia kaukokaipailijoita. Kai minua lähinnä vain ärsyttää kaikenlainen olettaminen ja kun koko yhteiskunta on muotoiltu siten, että tätä elämää elettäisiin tietyn kaavan mukaan. Hiton lapsentekotalkoot ja muut.
Rintamakarkuruus
En muista missä olikaan hauskasti muotoiltu se asia, että Suomessa olisi ikään kuin yhteinen rintama, että tämä talvi on nyt vain kaikkien kestettävä, ja tästä rintamasta poistuvat ovat pettureita. Että jos se ihan oikeasti paiskautuisi useampien tietoisuuteen miten kamalaa täällä onkaan puolet vuodesta, olisi se vaarallista koska usemmat saattaisivat havahtua ja tehdä asialle jotain. Menisi mönkään kansantalous ja eläkkeet. Siksi on kai pitänyt keksiä se sisu-käsite :). Mutta onhan se tyhmyyttä sisukkaasti vuodesta toiseen vain kestää, jos kärsii lokakuusta huhtikuulle.
Olen huomioinut, että ne jotka eivät ymmärrä tätä pois kaipaamista, miettivät minulle ensisijaisesti keinoja, jotta voisin Suomeen jäädä. Toki yritin näitä keinoja itsekin keksiä, kun ajatus oli pysyä Suomessa tällä kertaa hieman pidempään. Mutta jos samassa lauseessa sanon haluavani pois Suomesta ja asua maalla, niin siinä tulee painoarvo sille maalla asumiselle, että eikö sitä voisi Suomessakin asua maalla. Mutta mitäs töitä sitä maalta käsin tekisin, ostaisinko auton ja ajaisin nastarenkailla pitkät matkat päivittäin jonnekin kaupunkiin? Jos tekisin Suomessa maalla samoja diginomaditöitä kuin hieman halvempien asuinkustannusten Espanjassa, niin miksen sitten kuitenkin enemmin tekisi niitä Espanjassa, kun digityöt sen nimenomaan mahdollistavat? Siellä kun ei tarvitse kolata pihaa, katsella sysimustaa taivasta päivällä kello kolmelta, ostaa niitä aina vaan samoja turhan tutuiksi tulleita tuotteita ja raakana Espanjasta tuotuja hedelmiä Alepasta. Jos ei ole syytä keinolla millä hyvänsä pysytellä Suomessa, niin miksi pysyttelisin? Kai se syy porukan pysyttelyyn Suomessa on joko että viihtyy täällä tai että ei näe muualla asumista mahdollisena.
Oikein loistavaa tekstiä löytyy blogista Life in English jutusta Maahanmuutto ja mielenterveys. Lukekaa ihmeessä tuo juttu, ainakin jos ette tähän mennessä ymmärrä mikä minun kannaltani Suomi-elämässä mättää. Tuon jutun löysin mahtavan Konalla-blogin kautta ja jutusta olen yrittänyt painaa mieleeni sanat ihmettely ja lumoutumisen kokemus. Niitä kun en pysty saamaan Suomi-talvessa, kun ei pääse luontoon ja on jumissa sisätiloissa. Nyt olen kyllä ollut lumoutunut toukokuun t-paitakeleistä ja kukkivista puista. Mutta en nyt sentään niin paljoa, että ne kantaisivat läpi ankean talven, ei mikään kanna. Toisia taitaa kantaa omat kiinnostuksen kohteet, joihin uppoutua vaikka ulkona on kamala sää ja ihmiset sulkeutuneita. Minun ykköskiinnostuksen kohteisiin vaan kuuluvat matkustelu sekä uudet paikat ja asiat, joita ihmetellä.
Pyörittelen tätä teemaa paljon, haluan päästä jotenkin eteenpäin ja selvyyteen että mistä tässä on kyse, vaikka monille nämä voivat olla suoraviivaisia asioita – toiset tykkää eri jutuista kuin toiset.
Säännöllisen elämän inhotus
Mutta ei tuo talvi eikä Suomen ilmiöiden tylsyys ja tuttuus ole ainoa mikä mättää. Paljon puhutaan riittävästä unen saannista, mutta itse vedän tämän jaksamisasian vielä pitemmälle siten, että pitäisi tähdätä siihen, että saisi itse päättää moneltako menee nukkumaan ja moneltako herää. Tämä on utopiaa monien kannalta eli sellaisten, jotka haluavat elää mukana päiväkotien, koulujen ja työpaikkojen rytmissä. Silloin tämän elämänrytmin rikkominen tuskin edes henkilökohtaisesti on yhtään tärkeää, eikä tarvitse olla.
Yleensä tämä rytmin sotkemisen mahdollisuus liittyy vain lomiin, mutta eikö olisikin mullistavaa, jos se ei rajoittuisi lomiin vaan olisikin pysyvää elämää?
Itselleni täydellistä työntekoa olisi täysin vapaat työajat, joissa välitettäisiin vain siitä, että työt tulee tehtyä, mutta ei siitä että mihin kellonaikaan ne tehdään. Mielestäni maailman turhauttavinta on kiirehtiä kiukkuisesti aamulla siksi, että olisi tietyllä kellonlyömällä töissä, vaikka sillä ei olisi yhtään kenellekään mitään merkitystä olisinko paikalla silloin vai en. Töiden teko kellon mukaan myös tappaa luovuuden, jota monissa töissä olisi syytä olla voidakseen hoitaa hommat hyvin. Ja jos töitä ei saa hoidettua hyvin, niin sekin turhauttaa. Toki kaikissa töissä ei ole edes sijaa minkäänlaiselle luovuudelle ja työn luonne on nimenomaan sitä, että ollaan paikalla juuri tiettynä aikana.
Mutta monilla työpaikoilla tullaan toimistolle viimeistään yhdeksältä aamulla ihan vain siksi, kun se on ollut tapana. Näin se menee ympäri maailman, tietysti kun ennen on noustu auringon tultua esiin ja sitten alettu hommiin. Tämän ei vain enää tarvitsisi olla näin. Silti varmaan monien mielikuvissa mitä kunnollisempi ihminen, sitä aikaisemmin aamuyöllä hän herää. Vaikka siihen ei ole mitään perustetta. Yhtä hyvin voisi ajatella aikaisin illalla nukkumaan menevien olevan lusmuja, jotka luovuttavat ennen aikojaan. Mutta ei, koska eihän mielikuvissa iltaisin enää töitä tehdä. Ei vaikka silloin voisi olla päivän antoisimmat hetket keskittyä.
On myös suurta tuhlausta tehdä toimistotöitä päivän valoisimman ajan ja lähteä kotiin siinä vaiheessa kun talvella on jo pimeää. Eiköhän suurin osa ihmisistä Suomessa tee töitä visusti neljän seinän sisällä. Eli talvisin menetetään kaikki mahdollisuus auringonvalon kokemiseen, kun silloin ollaan kahlittuina toimistotuoliin.
Tämä teema milloin työt tehdään liittyy tiiviisti myös siihen että missä työt tehdään. Etätöistä kirjoittelin esim. vuonna 2013 Etätyö ulkomailta käsin.
Ajatukseni luuppaavat varmaan vielä muutaman kuukauden ajan samaa kehää, mutta olkoon. Toistan tähän loppuun vielä mitä kirjoittelin huhtikuussa jutussa Viimeinen talvi Suomessa ja uuden elämän lupauksia:
”Työelämä on ehkä ykkösongelma ja se pitäisi muuttaa.”
”Se on kuin odottaisi olevansa lähempänä kuolemaansa, jos on koko ajan odottamassa iltaa, seuraavaa viikonloppua ja seuraavaa lomaa.”
”on helvetin ikävää pukeutua puolet vuodesta suojaten henkeään pakkasen palelluttamiselta”
”ulkomailla paikkaa säännöllisesti vaihtaen tulee tavallista enemmän elämyksiä sekä ihmettelyn ja ajatusten aiheita”
”Jos ei ole ihan pakko valita paikallaan pysymistä, niin miksi niin sitten tekisi? Olen painiskellut jonkin verran sen normin kanssa, että kunnon ihmisten kuuluu viihtyä aloillaan.”
reissaustajaruokaa.com 
Virkistävää, miten sensuroimatta (tai mistäs minä tiedän, ehkä sensuroitkin heh) kyseenalaistit asioita, oli kiva lukea tätä. Mietin jo alussa, että pakko tällä kertaa kommentoida, ja sitten löysin vielä tämän ystävällisen mainintasi – paljon kiitoksia, lämmitti mieltä suuresti näin lauantaiaamuna. Mä tunnistan myös tuon normin, että kunnon ihminen asettuu aloilleen (ja tähän lisäksi, että kunnon vanhempi tarjoaa lapselleen yhden, pysyvän kodin). Nauratti myös toi talvesta selviäminen. Onneksi elämänsä voi kuitenkin elää monin eri tavoin, monessa eri paikassa, erilaisia töitä tehden. Eikä ole mikään pakko asettua. Me ollaan myös paljon onnellisempia näin.
Kiitoksia, tämä on ehkä arka aihe, koska siitä kirjoittaen voi helposti antaa sellaisen kuvan kuin arvostelisi muiden ihmisten elämäntapaa, vaikka oikeastaan itse tässä vain yritän tajuta miten ihmeessä niin monet voivat olla tyytyväisiä talvessa ja työputkessa. Ja se hieman harmittaa, ettei itse aina tule ymmärretyksi oman kaipailunsa kanssa. Ja sitten ärsyttää elämisen normit, joista poikkeamisesta voi tuntea syyllisyyttä.
Siinä taas piti asetella paljon sanoja, että tottakai ymmärrän, ettei kaikilla ole tätä inhoa talvi-Suomea kohtaan ja kaukokaipuuta eikä muutenkaan samoja elämän intressejä kuin itsellä, ja se on täysin ok. Onneksi tosiaan on näitä mahdollisuuksia, joita luettelit. Olen lukenut blogistasi mietteitä lasten kanssa asumisesta eri maissa ja olen miettinyt että onnekkaat lapset! Itse olisin lapsena halunnut, että perheemme olisi muuttanut ulkomaille.
Ihmiset ovat hyvin erilaisia ja meitä kiinnostavat eri asiat.
Minut on testattu ikuisuus sitten keltaiseksi, joten Idiootti-kirjan lukeminen oli vanhan toistoa. Olen vaihtanut työpaikkaa useita kertoja, koska uudet työt ja tilanteet ovat kiinnostaneet. Monet ihmiset pysyvät pitkään saman työnantajan palveluksessa saaden kultaisen ranneketjun, vapaapäivän ja kakkukahvit kiitokseksi.
Jos voisin, niin matkustaisin useita kertoja vuodessa. Vuosien syöpähoidot haittasivat ja haittaavat edelleen mm. taloudellisesti ja immuunivajeen aikana matkustaminen oli riski. Asuminen jonkun toisen kanssa olisi säästämisen vuoksi järkevää, mutta mielestäni yhteen muutetaan ja yhdessä pysytään rakkauden vuoksi.
Onneksi jaksoin lukea sairauteni aikana, koska maailmani rajoittui usein neljän seinän sisään heikon kuntoni vuoksi. Sisätiloissa kestin jopa kylmän ja pitkän talven.
Tietenkin sinun on järkevää toimia haluamallasi tavalla ja auttaa eläimiä esimerkiksi Thaimaassa. Ehkä maahan voi jonain päivänä matkustaa tavalla, jolla välttää tuomitut lennot? Autolla pääsisi kätevästi matkustamaan paikasta toiseen, mutta olen julkisen liikenteen kannattaja. Onneksi junilla ja busseilla voi matkustaa ja aiheuttaa vähemmän haittaa ympäristölle.
On tosiaan hyvä etteivät kaikki halua samaa kuin minä – olisihan silloin ehkä vaikeampi saada haluamani 😀 Noita psykologisia kirjoja on siitä hauska lukea (tai itse asiassa kuunnella koiria ulkoiluttaessa), että tosiaan ymmärtäisin paremmin vaikka juuri noita, jotka pysyvät tyyliin koko elämänsä samassa työssä, mikä on vaihtelunhaluiselle itselleni kaamea ajatus.
Tuo sairastumisestasi kertominen laittoi minut pohtimaan taas sitä asiaa, mistä olen täällä blogissanikin joskus kirjoittanut, mm. että ”Lopettaisin työt heti siitä päivästä lähtien, jos saisin kuulla olevani vakavasti sairas.” Eli eihän se ole lainkaan niin yksioikoista, kun ei sitä matkustella sairaana eikä sitten jälkeenpäinkään sairausjakson vähäisten tulojen vuoksi. Lukisin tästä aiheesta mielelläni enemmänkin, onko sinulla linkata juttuja?
Kerran matkustin Thaimaahan käyttäen vain junia, busseja ja Yangtse-joen laivaa ja teen sen mielellään joskus uudestaankin. Nyt syksyllä lähdemme kohti Espanjaa matkailuautolla koirien vuoksi.
Minä olen myös miettinyt, miksi ihmeessä kaikki ihmiset ei halua asua jossain lämpimässä 😃 Onneksi löysin blogisi ja siis jonkun joka ajattelee samoin tuosta asiasta! Minun haaveeni liittyy siihen, että vielä uudestaan muutan Espanjaan joksikin aikaa töihin ja asumaan, sellaista oman näköistäni elämää elämään. Avopuolisoni ei jaa tätä haavetta kanssani, mistä olen todella surullinen, niin hieno persoona kuin muuten onkin. En tiedä tulevasta muuta kuin sen, että minua Espanja kutsuu ja sinne vielä menen.. Tähän muuten minullakin liittyy ylimääräisestä roinasta luopuminen jne. Kiitos blogistasi, sain siitä uskoa tulevaan 😊
Kiitos ihanasta kommentistasi! Minunkin tarvitsee saada lukea muiden lämpimämpiin ja muihin maihin kaipailevien juttuja, koska joskus tuntuu, että ajattelen väärin, vaikka eihän semmoista ole, ei tarvitse verrata itseään muihin. Ja joo, meillä on sitten näitä esteitä, ettei pääse ihan toteuttamaan juuri semmoista haaveiden elämää, kuten puolisoiden ajatusmaailmat, lemmikit, lapset, rahatilanne, liikuntarajoitteet ja sairaudet jne. Itselläni jatkuvasti kelautuu mielessä, että millaista voisi tulevaisuudessa tehdä, ilman suunnitelmia ja unelmia olisin pulassa. Lykkyä haaveiluun!